Lindén Aki

Arvoisa rouva puhemies! Oli mielenkiintoista kuulla peräkkäin edustajien Hänninen ja Mattila puheenvuorot, kun he ovat samasta Oulun vaalipiiristä, johon tämä Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue kuuluu. Edustaja Hännisen mukaan tällä lakimuutoksella parannetaan turvallisuutta, mutta yhdyn täysin edustaja Mattilan puheenvuoroon niiltä osin kuin hän konkreettisesti osoitti, että tällä lakiesityksellä heikennetään alueen turvallisuutta, koska alue menettää 3,5 miljoonaa euroa sairaankuljetuskorvauksia. Tämä vastaa laskennallisesti kolmen ympärivuorokautisen ambulanssin ylläpitoa. Katson tätä asiaa ja lakiesitystä nyt vähän yleisemmältä kannalta. Tässä on kysymys monikanavarahoituksen purkamisesta. Nykyinen varapuhemies taisi olla ministerinä silloin, kun yli kymmenen vuotta sitten jätettiin yksi mietintö monikanavarahoituksen purkamisesta. Viime vaalikaudella istui myös parlamentaarinen työryhmä, joka käsitteli tätä samaa asiaa. Käytännössähän monikanavarahoituksen purkamisella tarkoitetaan sitä, että meillä noin viiden miljardin euron suuruiset sairausvakuutuskorvaukset ovat merkittävä osa meidän terveydenhuollon rahoitusta. Siitähän kaksi miljardia menee päivärahoihin suunnilleen puoliksi sairauspäivärahojen ja vanhempainpäivärahojen kesken, noin kaksi miljardia menee lääkekorvauksiin, ja se viimeinen miljardi jakaantuu sitten matkakorvausten, kuntoutusten ja hoitopalveluiden kesken. Nyt sitten todellakin ollaan päädytty osittain siihen, mitä se viime kauden monikanavatyöryhmä suunnitteli, eli ensimmäinen siirto tehdään, ja se koskee nyt ensihoidon ja muiden ambulanssikuljetusten matkakorvausten siirtoa hyvinvointialueiden rahoitukseen. Toisin kuin edustaja Hänninen totesi, ensihoidon järjestämisvastuu on ollut jo pitkään hyvinvointialueilla, niin kauan kuin hyvinvointialueet ovat olleet olemassa. Sitä ennen se oli sairaanhoitopiireillä, ja niille se siirrettiin kunnilta. Ne ovat rahoittaneet käytännössä budjeteistaan nämä valmiuskorvaukset, mutta matkakorvaukset ovat tulleet Kelalta, ja sitten palvelun käyttäjä on maksanut sen omavastuun, joka nyt viime vuosina on ollut 25 euroa. Se, mikä tässä esityksessä nyt on ongelmana ja miksi olemme yhdessä, koko oppositio, jättäneet hylkäysvastalauseen, on se, että tämä rahoituksen siirto hyvinvointialueille ei mene nyt kohdalleen, aivan niin kuin täällä mietinnössä asiasta kerrotaan. Täällä mietinnössä todetaan tällä tavalla: ”Esityksen mukaan edellä todetulla kohdentamistavalla eniten rahoitusta menettäisivät nykyisiin korvausmenoihin verrattuna Pohjois-Pohjanmaan ja Etelä-Savon hyvinvointialueet. Lisäksi rahoitusta menettäisivät Etelä-Pohjanmaan, Itä-Uudenmaan, Keski-Suomen, Keski-Uudenmaan, Kymenlaakson, Länsi-Uudenmaan ja Pohjois-Savon hyvinvointialueet.” Eli nämä menetykset ovat merkittäviä erityisesti tuossa kolmen hyvinvointialueen kohdalla. Niillä on siis käytettävissään tämän uudistuksen jälkeen vähemmän rahaa ambulanssitoimintaan kuin niillä on ollut sinä aikana, kun matkakorvaus on tullut Kelalta. Tämä on se merkittävin epäkohta tässä. Tähän sisältyy sitten myös muita asioita, joihin kannattaa suhtautua kriittisesti. Ensimmäinen on se, että tässä esitetään tätä omavastuun nostoa sairaankuljetuksessa 25 eurosta 43 euroon 70 senttiin — 75 prosentin korotus kahden vuoden aikana. Se on ihan käsittämätöntä, millä tavalla nykyisen hallituksen aikana on näitä terveydenhuollon erilaisia maksuja nostettu. Tietysti joku voi ajatella tästäkin niin, että jos yhteiskunnan osuus kuljetuksessa on useita satoja euroja, niin 43,70 on vähän, mutta on se nyt kuitenkin lähes kaksinkertainen verrattuna nykyiseen, ja monilla pienituloisilla sairailla ihmisillä se todella on tuntuva. Toinen, mikä näihin maksuihin liittyy, on se, että kaikki terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen asiakasmaksut jatkossa sidotaan hyvinvointialueindeksiin, kun ne nyt ovat olleet sidottuja kansaneläkeindeksiin ja tarkistus on tehty siltä pohjalta kahden vuoden välein. Tämä hyvinvointialueindeksi on sellainen, joka nousee nopeammin. Sekin on täällä mietinnössä suoraan sanottu, siteeraan sen tuossa lyhyesti: ”Hyvinvointialueindeksin käyttöönotto tarkoittaisi, että asiakasmaksut, käyttövarat ja tulorajat olisivat jatkossa aiempaa enemmän sidoksissa ansiotason kehitykseen. Ansiotaso on pitkällä aikavälillä kasvanut nopeammin kuin elinkustannukset, joten oletettavaa olisi, että asiakasmaksut kasvaisivat sääntelyn myötä nykyistä nopeammin.” Edelleen sitten niitä sakkomaksuja, joilla tarkoitetaan sitä, että jos henkilö ei ole tullut hoitoon taikka sovittuun tapaamiseen ja on jättänyt peruuttamatta tämän — mikä voi toki johtua muustakin kuin huolimattomuudesta, mutta ei ole saanut sitä peruutetuksi — niin siitä voidaan laittaa aika tuntuva sakkomaksu. Nyt tätä sakkomaksujen alaa laajennetaan tämmöisiin perheoikeudellisiin sosiaalihuollon asioihin aiemman terveydenhuollon sijasta. Eli tässä on useita tällaisia asioita. Ehkä viimeisenä mainitsen vielä sen, että kun nyt rahoitusta siirretään kuitenkin sieltä sairausvakuutuspuolelta sinne hyvinvointialueille, niin se tehdään käytännössä niin, että kun sairausvakuutuksen tulot kerätään vakuutetuilta — joita ovat tässä tapauksessa työntekijät, siis palkansaajat, yrittäjät ja eläkeläiset — niin heidän maksuosuus nousee kaksi prosenttiyksikköä verrattuna siihen, mikä se on nykyisin. Sillä tavalla otetaan se kompensaatio sitten näiltä henkilöiltä, kun toisaalta valtion rahoitusta hyvinvointialueille lisätään. Se veronmaksupohja on jossain määrin erilainen meillä valtionverotuksessa, jossa on useita muitakin veroja mukana: liikevaihtovero, perintövero ja muita. Tässä kaiken kaikkiaan tehdään taloudellisesti ratkaisuja, joita me emme voi hyväksyä, vaikka periaatteessa se siirto on ihan tavoiteltava asia. — Kiitos.

Arvoisa herra puhemies! Tähän asiaan, jota käsittelemme, eli alijäämään ja siihen, miten se saataisiin kurottua umpeen, liittyy valtava määrä yksityiskohtia, mutta yritän pysyä tässä isossa kuvassa. Jos nyt ihan tiivistäisin, niin olen samaa mieltä kuin olin tässä pari tuntia sitten siinä debattipuheenvuorossa, jossa totesin, että jos joku väittää vakavissaan, että me seuraavan kauden aikana, tai vielä siihen vaikka vuosi, pari päällekin, sellaisena viiden kuuden vuoden jaksona, pystymme pelkästään julkisen talouden menoja leikkaamalla kuromaan umpeen kymmenen miljardin alijäämän, niin ei tuo voi mitenkään olla mahdollista. Siis ihan aikuisen oikeasti, sanoisin. Jos me katsomme valtion budjettia, joka on nyt 92 miljardia euroa, siellä on lukuisia sellaisia kohtia, jotka eivät ole sillä tavalla edes harkinnanvaraisia, että niistä voisi ottaa rahaa pois, vaikka olisi minkälaista tahtoa tai minkälaiset voimasuhteet tahansa. Meillä on siellä korot, ne ovat sen suuruisia kuin ovat Meillä on siellä EU-jäsenmaksut. Se päätetään sen suuruisena kuin se on. Emme me voi sanoa, että me emme nyt tuota maksakaan, vaan maksamme jotain vähemmän. Meillä on siellä 11 miljardia eläkkeitä, joka summa ei siitä pienene muuta kuin eläkkeitä leikkaamalla, mikä ei ole kerta kaikkiaan tietenkään mahdollista. Sitten meillä on siellä puolustusmenot. No, niistä on täällä keskusteltu, tuleeko niiden nyt olla sitten juuri kolme prosenttia vai 3,5 ja mitä laskemme niihin mukaan, mutta noin yleisesti ottaen se on kuitenkin asia, josta on näissä oloissa vaikea mennä mitään ottamaan. Käytännössä jää jäljelle 60 miljardia euroa menoja, jotka ovat ylipäätään jollakin tavalla harkinnanvaraisia. Jos joku väittää, että sieltä voi ottaa kymmenen miljardia eli joka kuudennen miljardin pois, niin se on käytännössä mahdotonta. No, tästä tulee loogisesti siihen johtopäätökseen, että sopeutukseen tarvitaan ratkaisuja myös siellä tulojen puolella, ja siellä tulojen puolella meillä on tietenkin verot. Valtion omaisuudenkin myyminen tuottaa usein vain semmoisen kertaratkaisun, eikä se ole pitkällä tähtäimellä viisasta. No, nyt tietysti kaikki olemme samaa mieltä siitä, että kasvun olosuhteissa se, mitä äsken kuvasin, olisi paljon helpompi tehdä, luonnollisesti: jos silloin, kun bruttokansantuote kasvaa esimerkiksi vaikka kahdella prosentilla, onnistuisimme pitämään verotuksen tason täällä 40—42 prosentin tasolla. Erittäin vaikea olisi pitää julkiset menot kokonaan ilman kasvua, mutta jos näin onnistuisimme tekemään, niin meillä neljässä viidessä vuodessa kymmenen miljardin gäppi eli tämä alijäämä poistuisi. Mutta perusviestini on se, että jokainen realisti ymmärtää, että tässä tarvitaan myös tulosopeutusta eikä pelkästään menoja.

Arvoisa puhemies! Ajattelin käyttää aika inhorealistisen puheenvuoron tässä, mutta ennen sitä spekuloin itsekin: Spekuloimalla ja luomalla visioita ja tekemällä laskennallisia arvioita meillä on kaikilla valoisa tulevaisuus edessä. Viiden seuraavan vuoden aikana kahden prosentin kasvu ja siitä 40 prosentin bruttoveroaste hoitaisi koko tämän kymmenen miljardin vajeen tällä tavalla pois. Mutta jos joku täällä väittää, että valtion 92 miljardin budjetista voi pelkästään menoja leikkaamalla ihan momentti- ja lukutasolla poistaa kymmenen miljardia euroa, niin uskallan väittää, että siellä kolmasosa valtion budjetista on sellaisia, joita ei edes niin kuin juridisesti voi leikata, kuten korkomenoja, kuten EU:n jäsenmaksuja, kuten 11 miljardin eläkemenoja, kuten seitsemän miljardin puolustusmenoja. Meille jää sinne noin 60 miljardia, jotka ovat jossain määrin harkinnanvaraisia, ja otapa siitä kymmenen miljardia pois, niin eduskunnastakin lähtisi joka kuudes kansanedustaja kävelemään, ja myös muusta henkilökunnasta. Eli ollaan realisteja. [Puhemies koputtaa] Pelkillä valtion menojen leikkauksilla tätä ei voida hoitaa.

Arvoisa puhemies! Meillä on Suomessa nykyisin selkeä työnjako oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen välillä, näiden kahden ylimmän lainvalvojan välillä. Mainitsen nyt vain yhden esimerkin eduskunnan oikeusasiamiehen alueelta, joka ei ole tänään käsittelyssä, mutta se johtuu siitä, että palaan samaan tematiikkaan hetken kuluttua tässä oikeuskanslerin lainvalvonnassa. Vuonna 2002 eduskunnassa tehtiin kantelu siitä, että Etelä-Suomessa näytti olevan kuntakohtaiset hoitojonot erikoissairaanhoidossa. Silloinen eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio otti tämän asian tutkittavakseen, ja hyvin perusteellisen selvityksen jälkeen se johti velvoitteeseen säätää hoitotakuu Suomeen. Mainitsen tämän sen takia, että siitä hoitotakuusta ja sen erilaisista sovelluksista keskustellaan edelleen tänä päivänä ja se on ajankohtainen kysymys, mutta se juontaa juurensa jopa sieltä lähtien. Nyt tällä kertaa tässä oikeuskanslerin kertomuksessa käsitellään täällä liitteessä annettuja lausuntoja. Laskin, että sivulla 128 oli lueteltu 15 sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan luonnosta laiksi, joista Oikeuskanslerinvirasto on antanut lausunnon. Tässä on joukossa erittäin merkittäviä lakeja, joita me olemme nyt tänä keväänäkin täällä eduskunnassa käsitelleet, vaikkapa lastensuojelulaki, asiakastietolaki, asiakasmaksulaki ja niin edelleen. Löysin tästä kolme neljä, jotka edelleen juuri tällä hetkellä ovat sosiaali- ja terveysvaliokunnassa käsiteltävänä. En mene niitten sisältöön. Tärkeää on minusta se, että oikeuskansleri on näitä huolella tutkinut. Mehän olemme havainneet, että meille on annettu liikaa lakiesityksiä, mikä johti esimerkiksi syksyllä sellaiseen tilanteeseen, että meillä ei kerta kaikkiaan työtilanteen johdosta, vaikka sunnuntaipäiväkin otettiin käyttöön valiokunnan työskentelyssä, ollut mahdollisuutta esimerkiksi antaa lausuntoa sisäisen turvallisuuden selonteosta, joka oli eilen täällä käsittelyssä. Tänään erään muun lain yhteydessä — joka tässäkin muuten mainitaan, eli tämä hyvinvointialueiden järjestämisvastuu- ja rahoituslaki — kuulimme poliisiylijohtajan lausunnon, ja se oli erittäin painavaa tekstiä, ja jouduin siinä yhteydessä sitten antamaan myönteistä palautetta poliisiylijohdolle siitä, että voi kunpa olisimme nuo näkemykset voineet sisällyttää siihen lausuntoon, jonka StV:n, siis sosiaali- ja terveysvaliokunnan, olisi pitänyt, jos työtilanne olisi ollut parempi, antaa hallintovaliokunnalle tähän sisäisen turvallisuuden selontekoon, mutta se ei siis käytännössä toteutunut. Nyt otan täältä esille minun mielestäni yhden tärkeimpiin kuuluvista vuoden aikana annetuista kannanotoista, ja se on tämä sivulla 102 mainittu hyvinvointialueiden velvoite alijäämän kattamiseen. Silloin aikanaan, kun tämä oikeuskansleri Tuomas Pöystin ratkaisema asia ja kannanotto annettiin, huolella tietenkin siihen perehdyin. Se oli erittäin merkittävä koko sosiaali- ja terveydenhuollon kentälle. Täytyy nyt tässä yhteydessä muistuttaa, että se vajaa 30 miljardia valtion budjetissa on noin kolmasosa koko meidän valtion budjetista, eli valtiovarainministeriön pääluokkaan kuuluva hyvinvointialueiden valtionosuus. Tässä punnittiin vastakkain tätä rahoitusperiaatetta, eli onko alueilla oikeus poiketa siitä vuodelle 26 asetetusta tavoiteaikataulusta taloutensa tasapainottamiseksi, jos toisessa vaakakupissa painaa se, että perusoikeuksia ei voida toteuttaa eli järjestää palveluita sellaisella tasolla kuin perustuslaki edellyttää, että ne pitäisi järjestää. Tämä jännite, joka tässä syntyi, oli seurausta siitä, että hyvinvointialueiden ensimmäisenä vuonna, vuonna 23, repesi valtava kuilu eli alijäämä sinne valtion ennakkoon antaman rahoituksen ja toteutuneen kustannuskehityksen välille. Tämän syyt on analysoitu muun muassa valtiovarainvaliokunnassa, ja ne ovat itse tästä soteuudistuksesta riippumattomia. Ennen kaikkea kyseisenä vuonna 2023 toteutui 40 vuoteen korkein inflaatio Suomessa. Vuoden 22 pitkien työtaisteluiden seurauksena hoitoalalle ja ylipäätään julkiselle sektorille saavutettiin kohtuullisen hyvät palkankorotukset, mikä oli tietenkin myönteinen asia sen työvoiman saatavuuden ja pitämisen kannalta, ja sitten ostopalvelujen hinnat nousivat merkittävästi. Etukäteen ei tätä kaikkea oltu voitu huomioida siellä hyvinvointialueiden rahoitusindekseissä, ja niinpä sinne tuli viiden prosentin alijäämä, joka vastasi rahassa 1,4:ää miljardia. Tämä toistui vähän lievempänä vielä vuonna 24, ja vastaavasti sitten se kompensaatio hyvinvointialueille saatiin vuonna 25, eli viime vuonna, jolloin alueet saivat jälkikäteistarkistuksena tuon vuoden 23 alijäämän, ja se aiheutti sitten 700 miljoonan euron ylijäämän viime vuonna hyvinvointialueille. Nyt kun oli asetettu siellä rahoituslaissa vuoteen 26 se takaraja, tämä johti tilanteeseen, jossa alueilla oli tietyllä tavalla sanottuna neljälle vuodelle todelliset menot mutta vain kahdelta vuodelta todelliset tulot. Silloin hallituksen olisi pitänyt reagoida välittömästi syksyllä 23 samalla tavalla kuin se reagoi kuntatalouteen niin sanottuna kuntatalouden mustana perjantaina 17. marraskuuta 23 eli nopealla tavalla lähteä muuttamaan tätä lainsäädäntöä näiltä osin. Nyt vasta tänä keväänä parhaillaan me käsittelemme tätä tasapainotusajan pidentämistä. Minun tulkintani tälle oikeuskanslerin kannanotolle näiltä osin on hyvin, hyvin selkeä, ja mielestäni siinä se kaikkein keskeisin kannanotto on se, että tämä perustuslain mukainen oikeus palveluihin pitää taata, niin kuin täällä sanotaan, ja silloin voidaan harkita myös hyvinvointialueen alijäämän kattamista koskevan hyvinvointialuelainsäädännön sisältöä ja määräaikoja. Tämän mukaisesti sitten hallitus joutui valmistelemaan — ja pitikin valmistella — esityksen, jossa tätä alijäämän kattamisaikaa pidennettiin. Eli tässäkin suhteessa erittäin merkittävään palvelukokonaisuuteen oikeuskanslerin kannanotolla oli aivan ratkaiseva merkitys, niin kuin aikanaan sillä, mistä aloitin, eduskunnan oikeusasiamiehen kannanotolla tähän hoitotakuuseen. — Kiitoksia.

Arvoisa rouva puhemies! Kun valtion velanottovaltuus nousee 205 miljardista 270 miljardiin, niin se on tietysti jättiläismäisen iso asia. Osoitan tässä kuitenkin jonkun verran ymmärrystä sille, mitä tässä viime vuosina on tapahtunut ja jopa tämänkin hallituskauden aikana, vaikka oppositiopuolueisiin tässä tietysti lukeudun ja tämä on monella tavalla herkullinen aihe. Tässähän on tiettyjä objektiivisia syitä ollut, mutta ehkä kaikkein suurin syy on se, että kun taloudellinen kasvu on pysähtynyt, niin se on sitten johtanut tilanteeseen, jossa me emme ole niitä väistämättä kasvavia menoja pystyneet rahoittamaan muuta kuin velalla. Siellähän usein mainitaan kolme asiaa eli korkomenot, puolustusmenot ja sitten hyvinvointialueiden rahoitus. Tästä jälkimmäisestä sanoisin sen, että jos se olisi edelleen piilossa siellä kuntataloudessa, niin kuin se aiemmin oli, eihän se yhtään sen helpottavampi tilanne olisi. Se vain ei näkyisi tässä valtiontaloudessa. Keskimäärinhän meillä oli 25 prosenttia se keskimääräinen sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuus, ja muut tulivat sitten rahoitettua sieltä kuntaveron kautta. Edustaja Lyly käytti hyvän puheenvuoron eritellen näitä viime hallitusten aikana tapahtuneita velkojen kasvuja, mutta otan itse vielä pidemmän loikan. Jos katsomme peräti koko Suomen itsenäisyyden aikaa, niin meillähän on ollut neljä tämmöistä voimakasta velan kasvun aikaa. Ensimmäinen oli tietysti ymmärrettävä, sotavuodet, joka sitten, kun talous lähti nopeasti elpymään sodan jälkeen, tasaantui siinä 50-luvun alkuun mennessä. Oikeasti 50-, 60- ja 70-lukukin olivat sellaisia, että ihan käsittämättömän matala oli se meidän velan osuus suhteutettuna bruttokansantuotteeseen, alle 10 prosenttia. Mutta sittenhän me ajauduimme tietenkin siihen 90-luvun alun syvään lamaan, ja silloin meillä ensimmäisen kerran oikein rajusti sodan jälkeen nousi valtionvelan määrä. Sen verran muistan, kun olen ollut aikuisiässä jo tuolloin ja jossain määrin vastuullisissa tehtävissäkin, että silloinhan tilanne erosi nykyisestä tilanteesta siinä, että velkarahaa ei tahtonut saada millään. Valtiovarainministeri Viinanen matkusteli ympäri maailmaa, ja yritettiin ottaa velkaa hirvittävällä korolla sieltä, mistä sitä vain oli saatavissa. No, sitten meillä tuli 17 vuotta kestävä pitkä taloudellisen nousun kausi tämän jälkeen, ja se velan osuus taas verrattuna bkt:hen suli verraten pieneksi. Sitten tulivat finanssikriisi 2008 ja 2009, ja sen jälkeen meillä ei alkanut enää alentua tämä velan osuus, ja nyt tietenkin koronakriisi, Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sitten nämä muut tilanteet tässä, mitä viime aikoina ovat olleet, ovat siellä taustalla. Mutta kun meidän on pakko saada se talouskasvu liikkeelle, niin se on se merkittävin asia, millä me saamme tämän velankin sitten aikanaan hallintaan.

Kiitoksia, rouva puhemies! Näissä minuutin puheenvuoroissa kannattaa keskittyä yhteen ja mielestään tärkeimpään asiaan. Me korostimme nyt kovasti sitä, että ehkä hätkähdyttävin asia heti kehysriihen jälkeen julkaistuissa tilastoissa ja sittemmin tässä julkisen talouden suunnitelmassa oli se raju velan kasvu Suomessa. Nyt on 196 miljardia tämä valtionvelka, ja vuonna 2030 sitä lisätään vielä 17,4 miljardilla. Ymmärrämme näitä taustasyitä. Niistä olemme ministerin kanssa myös valtiovarainvaliokunnassa keskustelleet. Siellä on puolustusmenojen kasvu, siellä on suuren velkamäärän korkojen nousu ja tällä tavalla. Mutta nyt se meidän kärki tässä keskustelussa oli vähän sama, mikä tuli myös RKP:n Otto Anderssonin puheenvuorossa ja monissa muissakin puheenvuoroissa, että ei voida kyllä veronalennuksilla päästä siihen, ainakaan suurituloisten ja yhteisöveron alennuksilla, että me saamme kurottua tätä velkaa umpeen. Tämähän on ihan mahdoton ajatus. Tässä kun viitattiin näihin meidän vaihtoehtobudjetteihimme, niin kyllä nämä kolme asiaa — yhteisövero, suurituloisten tulovero ja sitten tämä listaamattomien yritysten vero — [Puhemies koputtaa] ovat kolme keskeistä elementtiä tässä. Tämän haluan vielä korostaa. Emme me ole peitelleet sitä.

Arvoisa puhemies, ärade talman! Viime eduskuntavaalien jälkeen sorvattiin Säätytalolla ohjelmaa tälle vaalikaudelle. Hallituspuolueilla oli kova usko, että velkaantuminen taitetaan ja Suomen talous saadaan nousuun. Lääkkeiksi valittiin suurituloisten veronkevennykset, sosiaaliturvan leikkaukset ja työmarkkinoiden sanelupolitiikka. Kuluneet kolme vuotta ovat viimeistään osoittaneet, että valittiin väärät lääkkeet. Ei tullut 100 000:ta uutta työpaikkaa, ei tullut talouskasvua, velkaantuminen ei taittunut. Tuli Euroopan epäonnistunein talouspolitiikka ja unionin korkein työttömyys. Samalla velka nousi ennätyslukemiin. Nyt ihmisiä patistetaan sosiaaliturvan ja koulutuksen leikkauksilla työpaikkoihin, joita ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Voiko suuremmin epäonnistua? [Timo Harakka: No ei kyllä voi!] Pääministeri on vakuuttanut, että sopeutustoimissa keneltäkään ei vaadita kohtuuttomia, mutta monet leikkaukset ovat osuneet samoihin heikossa asemassa oleviin ihmisiin. Pienituloisten määrä on kasvanut 120 000:lla, heistä 30 000 on lapsia. Epävarmuus kalvaa myös keskiluokkaa. Työttömyyden noustua lähes 350 000:een ja työttömyysturvan heikentyessä leviää pelko niidenkin keskuuteen, joilla vielä on töitä. Tällöin ei uskalleta kuluttaa kuin pakollisiin menoihin. Asuntokauppa tyrehtyy. Luottamus rapautuu. Tämä on se tuntematon jarru, joka ehkäisee nousun alkamista. Arvoisa puhemies! Hallitus vetoaa aina heikkoon suhdanteeseen ja kansainvälisiin kriiseihin. On totta, että näillä on vaikutusta energian hintoihin ja ihmisten mielialoihin, mutta ne eivät yksin selitä maamme talouden jäämistä jälkeen muusta Euroopasta. Hallituksen omat toimenpiteet ovat myös pahentaneet tilannetta. Työmarkkinapolitiikassa hallituksen koventunut linja on syönyt luottamusta. Julkisten palvelujen leikkaukset ovat lisänneet työttömyyttä. Suurituloisten veroalennukset ovat kasvattaneet valtion velkaantumista ja korkomenoja. Työttömyysturvan suojaosan poisto vähentää työvoiman tarjontaa. Terveydenhuollossa toteutetaan kummallisinta terveyspolitiikkaa ikinä. Terveyskeskusjonoja pidennetään, asiakasmaksuja korotetaan ja rahaa ohjataan satoja miljoonia yksityiseen terveydenhuoltoon muutaman isoimman kaupungin varakkaammalle väestölle. Tälle on vaihtoehto. Se on työn ja toivon vaihtoehto, luottamuksen lisäämisen vaihtoehto. SDP on johdonmukaisesti tällä kaudella, joka ikinen vuosi, esittänyt vaihtoehdon hallituksen politiikalle. Niissä velkaa otetaan vähemmän mutta sopeutuksen taakka jaetaan oikeudenmukaisemmin. Kaikille vastustamillemme hallituksen leikkauksille olemme esittäneet korvaavan sopeutustoimen. Tämä on sitä oikeudenmukaisuutta, jota hallituksen politiikka ei ole ihmisille tarjonnut. Tällä rakennetaan luottamusta. SDP:n vaihtoehdossa palautamme työttömyysturvan ja asumistuen suojaosat emmekä hyväksy rajuja terveydenhuollon maksujen korotuksia. Esitämme useita toimenpiteitä asuntokaupan vauhdittamiseksi. Vihreä siirtymä ei ole meille uhka vaan mahdollisuus. [Arto Satonen: Ja mitkä olikaan säästötoimet?] Tätä on toistuvasti korostanut myös teknologiateollisuus. Siksi suuntaamme rahoitusta puhtaan energian investointeihin. [Timo Heinonen: Lisää hitasasuntoja!] Verotuksella paitsi rahoitetaan julkisia menoja puolustuksesta kirjastoihin myös vähennetään eriarvoisuutta. Siksi esitämme listaamattomien yritysten osinkoverotuksen uudistamista, yritystukien perkaamista, suurituloisten verotuksen progression pitämistä vuoden 2025 tasolla ja erityisesti hallituksen härkäpäisesti ajaman yhteisöveroalennuksen perumista. Arvoisa puhemies! Hallituksen viimeinen kehysriihi jäi näpertelyksi, vaikka tilanne olisi edellyttänyt käänteentekeviä ratkaisuja. Nyt hallitus jättää seuraajalleen perinnöksi ennätysvelkaantumisen, konkurssitsunamin ja järkyttävän korkean työttömyyden. Sama hallitus vaatii oppositiolta leikkauslistojen esittämistä ensi vaalikaudelle, vaikka se itse ei ole halukas tai kyvykäs muuta kuin kauhistelemaan edessä olevaa urakkaa maan talouden korjaamisessa. Tämä hallitus on epäonnistunut ja lyönyt hanskat naulaan. Se tarjoilee viimeisiä namuja omille eturyhmilleen. Samalla se viime töikseen tyhjentää valtion kassan ja jättää karmaisevan velkavuoren, yli 17 miljardia vuodessa, seuraajalleen. Tätä rakasta isänmaata tämä hallitus ei saa nousuun. [Minja Koskela: Ei saa seuraavakaan!] Suomi ansaitsee parempaa.

Arvoisa herra puhemies! En koe tarvetta arvostella hallitusta sellaisesta, johon hallitus ei ole niin sanotusti syypää, mutta silloin kun selvästi on olemassa tilanne, jossa hallitus olisi voinut toimia toisin ja on sitten omalla tekemättömyydellään tai virheellisillä ratkaisuilla aiheuttanut ongelman, niin silloin on syytä esittää arvostelua. Vaikka tässä tulee nyt pieni toisto, niin nimenomaan, kuten edustaja Lylykin täällä hetki sitten sanoi, vielä vuosi sitten hallituksen taholta ilmoitettiin, että mitään tällaista alijäämien kattamisajan pidentämistä ei ole tarvetta tehdä, vaan jäädään odottamaan ja ikään kuin kannustetaan ja painostetaan alueita ratkomaan itse nämä ongelmat. Tässä on todella nyt sitten neljä kertaa tapahtunut hallituksen toimesta tällainen pieni perääntyminen. Ensimmäinen vaihe oli todella tämä, että ei mitään alijäämän kattamisen pidentämistä. Sen jälkeen tuli lausunnolle lakiesitys, jossa oli vuosi 28, mutta siinä asetettiin tietyt ehdot, joihin esimerkiksi 5—6 hyvinvointialuetta ei olisi päässyt, eli kytkettiin se tilanne siihen, että pitää tulla ylijäämää vuodelta 25. No, sitten kun lakiluonnosta korjattiin näiltä osin, saimme sen lakiluonnoksen käsiteltäväksi, missä tämä äsken mainittu ehto oli poistettu, ja nyt sitten, kun tuli uusia tietoja tästä viime vuoden kertyneen ylijäämän vaikutuksesta siihen vuoden 27 jälkikäteistarkistukseen, on tullut täydentävä esitys. No, hyvä, että näin on toimittu, mutta ihan niin kuin täällä jokseenkin kaikissa puheenvuoroissa on sanottu, tässä on nyt viivytelty. Se viivyttely on aiheuttanut sitten tuolla kentällä laajan yhteistoimintaneuvottelujen aallon, jopa tuhansien henkilöiden irtisanomisia, harkitsemattomiakin toimipisteiden lakkautuksia — tällä painotuksella halusin sanoa, että kyllä ihan harkittujakin toimipistelakkautuksia on alueilla tehty, mutta nyt on jouduttu paniikissa tekemään niitä liikaa — erilaisten etuuksien pitämistä minimitasolla, maksujen viemistä korkeimmalle mahdolliselle tasolle ja ylipäätään monilla sektoreilla, ei toki kaikilla, palveluiden heikentämistä. Tämä on ollut minun mielestäni hallituksen tietoinen valinta. Uskallan väittää tämän väitteen siinä valossa, että hallitus on kohdellut eri tavalla kuntia ja hyvinvointialueita. Kun 19. marraskuuta 24 oli niin sanottu kuntatalouden musta perjantai, niin viikonlopun aikana hallitus linjasi ratkaisun, että kunnille annetaan lisää aikaa sen syntyneen tilanteen ratkaisemiseksi. Silloin ihan samoina ajankohtina oli jo tiedossa, että hyvinvointialueet ovat ajautumassa omista syistään ja tämän rahoituslain ongelmien johdosta vaikeuksiin, ja siinä kuitenkin sitten viivyteltiin. Mikä on se merkittävin juurisyy tämän kaiken takana? Tässä voidaan tietysti katsoa myös ihan rehellisesti edellisen hallituksen enemmistöllä säädettyä rahoituslakia, jota aika pitkälti kuitenkin itse olen valmis puolustamaan noin rakenteellisena ratkaisuna, eli mitä elementtejä tuollaisessa rahoituslaissa pitää olla. Mutta se suuri ongelma oli siinä, että se rahoituslaki oli tehty olosuhteisiin, jolloin meillä 20 edeltävää vuotta oli ollut 1—3 prosentin inflaatio. Sitä ei oltu tehty olosuhteisiin, joissa yhtäkkiä tulee 10 prosentin inflaatio. Nyt me olemme ajautuneet tilanteeseen, että se jälkikäteistarkistus, mikä siinä rahoituslaissa on erittäin hyvä elementti, aiheuttaa nyt sen, että meillä on tässä varsinainen vuoristoratailmiö. Meillä tuli se syvä alijäämä, 1,4 miljardia alueille yhteensä vuonna 23, sitten tuli vielä 1,1 miljardia alijäämää vuonna 24 ja sitten viime vuonna tuli se vuoden 23 alijäämän korvaus, jälkikäteistarkistus, 1,4 miljardia. Alueet olivat jo saaneet jossain määrin aika merkittävästikin kustannuskehityksensä hallintaan niin, että keskiarvo viime vuodelta on enintään kaksi prosenttia, taitaa jäädä pikkuisen allekin. Siinä tilanteessa sitten syntyi tietysti tästä jättiläissuuresta jälkikäteistarkistuksesta ylijäämää viime vuodelle, ja se taas aiheuttaa sitten ongelmia vuodelle 27, kun tämä tänä vuonna kertynyt ylijäämä otetaan huomioon miinusmerkkisenä vuoden 27 tulevassa jälkikäteistarkistuksessa. Eli tämä vuoristoratailmiö pitäisi saada katkeamaan. Sen pääsyy on se vuosi 23. Jos se olisi ollut matalan inflaation vuosi, sellaisen alle viiden prosentin inflaation vuosi, me emme olisi ajautuneet tällaiseen tilanteeseen, missä me nyt olemme. Ja tätä vielä tavallaan on kärjistänyt tuo jälkikäteistarkistuksen jakoperiaate, joka laadittiin aivan tietoisesti sellaiseksi kuin se laadittiin, eli sen piti olla kannustava. Tässä sanotaan, että ei ole kannustavia elementtejä, mutta sen piti olla kannustava sillä tavalla, että se antaa vähän enemmän niille alueille, jotka ovat niin sanotusti hoitaneet taloutensa hyvin, mutta ei anna kokonaan anteeksi alijäämiä niille alueille, joilla alijäämät ovat suurimmat. Tämä on näin voimakkaissa erotilanteissa, mitä alueiden välillä on, synnyttänyt sen, että tämä jälkikäteistarkistus vain lisää näitä eroja. Olen käyttänyt tällaista esimerkkiä, että jos meillä on kaksi aluetta, jotka ovat 200 000 asukkaan alueita ja kummallakin on se 5 000 euroa per asukas valtionosuutta, ja toinen tekee ekana vuonna 30 miljoonan alijäämän ja toinen tekee 70 miljoonan alijäämän, niin kumpikin saa 50 miljoonaa jälkikäteistarkistusta. Toinen saa 20 miljoonaa ikään kuin kannustusrahaa, ja toinen jää ilman 20:tä miljoonaa. Nyt tämä vaikutus on ollut liian jyrkkä. Eli tässä laissa on korjattavaa, mutta ennen kaikkea se perusongelma oli siellä vuodessa 23, ja sen takia nykyisen hallituksen olisi pitänyt reagoida viimeistään syksyllä 24. Jo siinä vuodenvaihteessa 23—24 olisi ollut mahdollisuus, kun nähtiin tämä tilanne. Näiltä osin esitän arvostelua, mutta yhdessähän tämä pitää korjata.