Perholehto Pinja

Kiitos, arvoisa herra puhemies, ja kiitos oikeusasiamiehelle kattavasta kertomuksesta ja ennen muuta sen esittelystä! Haluan myös heti alkuun sanoa kiitokset monille kollegoille. On erittäin ilahduttavaa, että selvästikin tätä on luettu laajasti, ja ehkä kaino toive on, että se tieto ja tilannekuva, joka tästä saadaan, myös johtaa jonkinlaisiin toimenpiteisiin, ei ainoastaan puheisiin siitä, mikä on tärkeää tai hyvinvointivaltiossa arvostettavaa. Edustaja Kvarnström edellä kuvasi erittäin hyvin tilannetta, jonka ajattelin itsekin nostaa esiin. Tässä kertomuksessahan on 17. kertaa mukana myös kymmenen keskeistä suomalaista perus- ja ihmisoikeusongelmaa, joista yksi on nimenomaan puutteet vanhusten oloissa ja kohtelussa. Nimenomaan vuonna 25 tarkastuksilta raportoitiin aika monenlaisia puutteita, kuten on jo mainittu, esimerkiksi riittämätön henkilöstömäärä ja myös perushoidon ja aivan sen perusarjen laiminlyönnit. Jokainen niistä on aika vakava, ja luulen, että täälläkin moni meistä tuntee ihmisiä, jotka ovat itse joutuneet kohtaamaan seuraukset siitä, että esimerkiksi henkilöstömäärä on riittämätön tai henkilöstön osaaminen ei ole sillä tasolla kuin sen tarvitsisi olla. Toivoisin, että kiinnitätte huomiota niin ikään sivuun 110, jossa tätä vanhuspalvelujen henkilöstömitoitusta ja ennen muuta sen laskemisen vaikutuksia käydään ansiokkaasti läpi. Täällähän välillä on pohdittu, onko sillä tosiasiassa merkitystä, onko se 0,6, 0,65 vai 0,7. Edustaja Lindén, joka täällä salissa myös istuu, on minusta tämän hyvin konkretisoinut aiemmin niin, että jos me katsomme esimerkiksi 30-paikkaista yksikköä, niin käytännössä se ero 0,6:n ja aiemmin tavoitellun 0,7:n välillä on yksi hoivahenkilö sekä aamu- että iltavuorossa, ja siinä puhutaan siis aidosti ja oikeasti merkittävästä resurssista. No, mitä tässä todella kävi, on se, että 1.1.2025 alkaen tämä istuva oikeistohallitus päätti henkilöstömitoitusta alentaa, ja sen seuraukset voitte lukea tästä kertomuksesta. Ilmeisesti moni hallituspuolueen kansanedustaja on näin onneksi jo tehnytkin. Tarkastusten perusteella tämä hoitajamäärän alentaminen on paitsi heikentänyt henkilöstön jaksamista myös vaikuttanut heikentävästi esimerkiksi palveluiden laatuun, ja minusta se on se viesti, joka teidän kannattaisi nyt ottaa vakavasti. Myös eduskunta käsitellessään tätä mitoitusta aiemmin korosti nimenomaisesti, että tämän tulisi olla hyvinvointialueilla se minimi, ei missään nimessä maksimi, ja kuten on käynyt ilmi, näin ei ole tapahtunut. Ymmärrettävästi myös hyvinvointialueilla on sellaiset taloudelliset paineet, että niillä ei ole varaa laittaa lakisääteisen yli kovinkaan paljoa resurssia, ja koska täällä eduskunnassa on yhteisesti ymmärretty tämä tarve siitä, että ei voida tavoitella pelkästään minimiä, niin toivon, että se jonkinlaisiin toimiin myös ohjaa meitä. Kiitos tästä kertomuksesta, ja hallituspuolueille toivon oikein paljon viisautta näiden huomioiden eteenpäinviemiseen.

Arvoisa rouva puhemies! Tätä aikaa kuvaa hyvin se, kuinka jo pelkkä sana ”oikeudenmukaisuus” tuntuu toisten mielestä radikaalilta vasemmistolaisuudelta. Sellaiseksi on poliittinen keskusteluilmapiiri muuttunut. Empatia leimataan heikkoudeksi, kohtuullisuus vanhanaikaisuudeksi ja oikeudenmukaisuus jonkinlaiseksi ongelmaksi. Tuntuu, että sellaisin ajatuksin tätä Suomea johdetaan. Orpon—Purran hallituksen vastaus lähes kaikkeen on ollut sama: leikataan, heikennetään, kiristetään, murennetaan. Leikataan sosiaaliturvaa, heikennetään työelämän turvaa, kuritetaan opiskelijoita, työttömiä, sairaita ja lapsiperheitä ja samalla jaetaan kuitenkin velkarahaa, veroaleja, heille, joilla jo valmiiksi menee itse asiassa vähintäänkin hyvin. En tiedä, mistä lähtien tämä sanoma on riittänyt talouspoliittiseksi saati yhteiskunnalliseksi visioksi, enkä ainakaan ajattele niin, että se riittäisi korvaukseksi kasvavasta lapsiperheköyhyydestä, asunnottomuuden lisääntymisestä tai esimerkiksi siitä turvattomuuden tunteesta, jota ikäihmiset kokevat. Julkisen talouden tilanne on Suomessa vakava, sitä ei SDP kiistä. Ei sitä tarvitse mitenkään vähätellä tai kierrellä, koska jokainen velanhoitoon kuluva euro voitaisiin käyttää esimerkiksi koulutukseen, ihmisten hyvinvointiin, hoitoon ja hoivaan, turvallisuuteen, työllisyyteen, kestävään kasvuun. Mutta ei taloutta pidä tasapainottaa millä tahansa keinoilla: ei niin, että pienituloisilta leikataan samalla, kun suuryrityksille tarjotaan kallista yhteisöveroalennusta; ei niin, että julkisia palveluita ajetaan ahtaalle samalla, kun rahaa ohjataan yksityiseen terveysbisnekseen; eikä niin, että tavallisten ihmisten arjesta tehdään epävarmempaa. Ja sitten ihmetellään, miksi kulutus ei vedä, miksi luottamus murenee ja miksi kasvu ei todella käynnisty. Ilman luottamusta on yhteiskunnassa vaikea tehdä oikeastaan yhtään mitään. Jos ei luota siihen, että huominen on turvattu, ei uskalla kuluttaa, vaihtaa työtä, yritys ei uskalla investoida, ihminen ei uskalla opiskella. Sen takia myös talouspolitiikan pitäisi rakentaa suomalaisessa yhteiskunnassa luottamusta eikä murentaa sitä. Puhemies! Tämä hallitus on epäonnistunut kaikissa kolmessa keskeisessä tavoitteessaan: velkaantumisen taittamisessa, työllisyyden edistämisessä ja kasvun käynnistämisessä. Eikä ole siksi ihme, että täällä salissakin on tänään kovin paljon haluttu puhua lähinnä SDP:stä, Espanjasta, sosialisteista ja milloin mistäkin. Huudetaan oravaa niin paljon, ettei vahingossakaan tarvitsisi kantaa vastuuta ja puhua siitä, mitä hallitus on itse saanut omilla päätöksillään aikaan. Käsillä on ennennäkemätön hyökkäys suomalaista hyvinvointivaltiota, sotejärjestelmää, järjestöjä, julkisia palveluita ja ihmisten perusarjen turvallisuudentunnetta kohtaan. Näin taannoin uutisotsikon, jossa luki, että moni suomalainen toivoo seuraavalta eduskunnalta, sinne valittavilta päättäjiltä, ennen muuta ymmärrystä ihmisten tavallisesta arjesta, enkä yhtään ihmettele, minkä takia. Ihmiset eivät koe niin siksi, että joku sanoi televisiodebatissa jotakin, vaan siksi, että päätökset eivät täsmää ihmisten arjen kanssa. SDP:lle talous ei ole mitään elämästä irrallista mekaniikkaa, joka tapahtuu jossakin siellä, vaan se on väline rakentaa turvallisuutta, vapautta, vahvaa yhteiskuntaa, mahdollisuuksia ihmisille ja yrityksille. Sen takia meidän vaihtoehtommekin rakentuu kolmelle periaatteelle: oikeudenmukaisuudelle, työllisyydelle, kestävälle kasvulle. Oikeudenmukaisuus ei tokikaan tarkoita sitä, että ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, vaan se tarkoittaa sitä, että tehdään reilusti ja kohtuullisesti. Valtaosa suomalaisistakin ymmärtää, että julkista taloutta pitää tasapainottaa, mutta he aivan perustellusti odottavat, että ne päätökset ovat edes jotenkin kohtuullisia, että samoilta ihmisiltä ei oteta kerta toisensa jälkeen. Ja kyllä se oikeudenmukaisuus tässä tilanteessa tarkoittaa myös sitä, että täytyy käyttää laajaa keinovalikoimaa. Ei voi olla ideologisesti sokea ja valita vain tiettyjä toimia, koska se johtaa siihen tilanteeseen, jossa Suomi tällä hetkellä on. Sitten toinen periaate eli työllisyys: Sen varaan koko suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu, mutta sekä työllisyyttä että sopimusyhteiskuntaa on kaikki kolme edellistä vuotta pyritty murentamaan. Se ei ole oikea eikä se ole hyvä tie. Se on myös suomalaisten yritysten etu, että täällä kilpaillaan reilusti: ei etsitä halpatyövoimaa, poljeta työehtoja, vaan noudatetaan yhteisiä pelisääntöjä. Ja lopulta se kasvu: Millään muulla tavalla ei tästä suosta tulla ylös kuin kestävällä kasvulla. Täytyy sanoa, että se ei tule pelkästään toivomalla. Se tulee pitkäjänteisellä politiikalla, sillä, että me luotetaan ihmisten hyvinvointiin, osaamiseen, kaikkiin niihin peruspilareihin, joita Suomessa on olemassa, koska meillä on täällä kaikki valttikortit käsissämme, kunhan me vain itse käyttäisimme niitä. Ei tehdä sellaista politiikkaa, joka murentaa ihmisten luottamusta yhteiskuntaan ja sen yhdessä rakentamiseen.

Kiitos, arvoisa rouva puhemies! Aika lailla kolme vuotta olen miettinyt usein sitä, että joihinkin asioihin hallituksella on hirvittävästi aikaa ja energiaa, mahdollisuuksia tarttua, ja toisiin ei sitten juurikaan, ja tämä asiakasmaksukysymys noin laajemminkin liittyy siihen. Nimittäin silloin, kun hallitus jo ihan ensimmäistä kertaa teki sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakasmaksujen enimmäismääriin korotuksia ja leikkasi vastaavan, saman summan pois hyvinvointialueilta, esimerkiksi oikeusasiamies lausui, että nimenomaan bare minimum — eli ikään kuin tämmöinen vähimmäistaso, ihan pienin asia, mitä voisi tehdä helpottaakseen nimenomaisesti heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa — olisi se, että seurantavastuu näistä maksukatoista siirrettäisiin viranomaistaholle eli tässä tapauksessa hyvinvointialueelle. Toinen ehdotus, joka on usein ollut esillä, on koskenut sitä, pitäisikö nämä kaikki sosiaali- ja terveyspalveluita koskevat maksukatot ylipäätänsä yhdistää, eli silloin vaikkapa lääkekatto, asiakasmaksut ja matkat olisivat samassa. Mitään näistä asioista hallitus ei ole kyennyt edistämään kolmen vuoden aikana, mutta sen sijaan kerta toisensa jälkeen tänne tuodaan sen suuntaisia esityksiä, joissa sen yksittäisen ihmisen taloudellista vastuuta niistä palveluista kasvatetaan ja toisaalta sitten hyvinvointialueiden edellytyksiä tarjota niitä palveluita heikennetään. Tämä on kyllä sellainen kysymys, jota en pysty ymmärtämään, ja ilmeisesti jäävät seuraavalle hallitukselle tehtäväksi nämäkin muutokset, koska tässä ei mitään sellaista indikaatiota ole ollut, että tehtäisiin edes näitä vähimmäisiä asioita, joita tosiaan esimerkiksi oikeusasiamies mutta myös sosiaali- ja terveysvaliokunta itse asiassa jo vuonna 2020 on omassa mietinnössään ehdottanut.

Kiitos, arvoisa herra puhemies! Ensinnäkin täytyy sanoa suuri kiitos lapsiasiainvaltuutetulle paitsi pitkäjänteisestä työstä myös jälleen kerran tästä eduskuntakertomuksesta. Ainakin itse ajattelen, että tämä on meille päättäjille yksi olennaisimmista työkaluista seurata lasten ja nuorten asemaa ja heidän oikeuksiensa toteutumista Suomessa. Ajattelen, että puhun tänään yhdestä näistä artikkeleista ja nimenomaan Heikki Hiilamon sellaisesta. Nimittäin yhdenkään lapsen tai nuoren ei pitäisi joutua odottamaan apua mielenterveyteen kuukausitolkulla, ei yhdenkään, ja silti Suomessa on yhä viime vuosinakin ollut aivan liian monta lasta ja nuorta, joita on roikotettu yli kolme, siis ei yli yhden, ei yli kahden, vaan yli kolme kuukautta jonossa mielenterveyspalveluihin. Tämähän kävi karusti ilmi sosiaali- ja terveysministeriön kesällä 24 tekemästä selvityksestä, johon professori Heikki Hiilamokin tässä eduskuntakertomuksessa viittaa. Se, että joillakin harvoilla hyvinvointialueilla, esimerkiksi Kainuun alueella, palvelut toimivat ihan hyvin, ei lohduta vaikkapa pirkanmaalaisia, joista jopa useampi kuin joka toinen lapsi tai nuori, siis useampi kuin joka toinen lapsi tai nuori, ja HUS-alueellakin joka kuudes lapsi ja nuori, joutui tuon selvityksen aikaan odottamaan mielenterveyspalveluihin pääsyä yli 90 päivää. Siis kolme kuukautta jonossa, yli kolme kuukautta jonossa, jossa kukaan ei varmasti tule hoidetuksi. Hoitoonpääsyn lisäksi sekin, mitä apua ja tukea tarjotaan ja kenelle, riippuu todella paljon hyvinvointialueesta. Viime vuonna tätä viestiä toi tämän lisäksi esimerkiksi Valtiontalouden tarkastusvirasto, joka totesi, että nuorten mielenterveys- ja päihdepalveluissa on isoja alueellisia eroja sekä perus- että erityistasolla. Jo itsessään se, kuka ylipäätään milläkin hyvinvointialueella lasketaan nuoreksi, asettaa lapset ja nuoret eriarvoiseen asemaan. Ja miksi? No, ei oikeastaan harmainta aavistusta, koska VTT totesi niin ikään senkin, etteivät nämä nuorten mielenterveys- ja päihdepalveluiden ikärajat kovinkaan usein perustu mihinkään lääketieteelliseen näkemykseen nuoruusiästä, vaan ovat puhtaasti valintoja. Eikä siis tähän kaikkeen peilaten ole kovin ihme, että kun lapsiasiavaltuutettu esittää nyt kertomuksessaan neljä suositusta, niin yksi niistä koskee nimenomaan lasten ja nuorten päihde- ja mielenterveyspalveluita. Se koskee sitä, että meidän on pakko luoda Suomessa lasten ja nuorten turvaksi nykyistä yhtenäisemmät rakenteet ja selkeämmät työnjaot. Olisikin ihan todella hienoa, jos täällä eduskunnassa voitaisiin yhdestä asiasta olla yksimielisiä ja että se asia olisi se, että lasten ja nuorten mielenterveyden tai päihderiippuvuuksien hoito ei saa olla kiinni siitä, millä postinumeroalueella sattuu nuori tai lapsi asumaan. Puhemies! Samaan aikaan kun on kaikki syy parantaa lasten ja nuorten pääsyä mielenterveys- ja päihdepalveluiden piiriin, pitäisi myös muistaa, etteivät ne haasteet synny missään tyhjiössä eikä lasten ja nuorten hyvinvointia voi siten koskaan tarkastella jotenkin yksittäisenä tai muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä irrallisena ilmiönä. Toisin sanoen lasten ja nuorten mielenterveyskään ei ala hoitojonosta, vaan se alkaa arjesta, ja tässä lapsiasiavaltuutetun kertomuksen esipuheessakin jo sanotaan tosi suoraan se tosiasia, että jos lapsiperheköyhyys lisääntyy, myös kaikki muut vaikeudet syvenevät. Poliittisilla päätöksillä on aina vaikutusta ihmisten taloudellisiin resursseihin ja sitä kautta myös mielenterveyteen. Esimerkiksi SOSTEn arvion mukaan tämän hallituksen leikkausten seurauksena pienituloisten määrä kasvoi vuonna 24 noin 40 000 ihmisellä. Näistä aika iso osa oli lapsia. Tällä ei voi olla olematta vaikutuksia mielenterveyteen perheiden tasolla ja koko yhteiskunnassa. Köyhyyden ehkäisy ei siis ole pelkästään sosiaalipolitiikkaa, vaan se on myös esimerkiksi työvoimapolitiikkaa ja se on laajempaa yhteiskuntapolitiikkaa. Sen takia toivon, että ihan jokainen kansanedustaja lukisi tämän kertomuksen ja sisäistäisi myös sen viestin siitä, ettei esimerkiksi mielenterveyttä lasten ja nuorten mutta ei myöskään aikuisten kohdalla voi koskaan käsitellä vain palvelukysymyksenä, vaan sen pitäisi olla paljon laajempi kysymys siitä, minkälaiset elämän edellytykset yhteiskunta ylipäätään tarjoaa ja kenelle.