Marttila Helena

Arvoisa puhemies! Ajattelen, että on arvokasta, että puhumme tänään nimenomaan perusteettomista palkkaeroista, jotka ovat edelleen yksi työelämän vakavimmista tasa-arvo-ongelmista. Onhan se pettymys, että Suomi ei saattanut tätä direktiiviä voimaan määräajassa, ja ehkä ministeri voisi vielä eduskunnalle selventää, miksi tämä esitys annettiin myöhässä. Meidät tunnetaan Euroopassa tasa-arvosta, mutta emme voi loputtomasti ratsastaa historiallisilla saavutuksilla. On surullinen ajankuva, että tämän hallituskauden merkittävin naisten asemaa työelämässä parantava toimi tulee Euroopan unionista. Oikeistohallitus sen sijaan on omilla päätöksillään vain heikentänyt työntekijöiden ja aivan erityisesti naisten asemaa. Tässä esityksessä on myönteisiä elementtejä, kun muun muassa palkka-avoimuus lisääntyy, mutta nämä eivät riitä, ja valitettavasti tässä jäädään taakse siitä, mikä olisi ollut tässä kohti tarvittavaa. Kun osa palkkaeroista jää edelleen selittämättä koulutuksella, ammattirakenteella tai muilla tekijöillä, meidän velvollisuus olisi säätää lakeja, jotka aidosti kaventavat palkkaeroja. [Puhemies koputtaa] Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta jää valitettavasti puolitiehen.

Arvoisa rouva puhemies! Täällä on käyty aivan erinomaista keskustelua ihmisoikeuksista, ja on hienoa huomata, että ne ovat asia, johon kaikki ovat todella syventyneet puolueesta huolimatta. Edustaja Rasinkangas käytti aivan erinomaisen ja kokemukseen pohjautuvan puheenvuoron turvallisesta oppimisympäristöstä ja koulukiusaamisesta. Ajattelin vielä ottaa sen vuoksi puheenvuoron muistuttaakseni, että koulukiusaamista ja väkivaltaa kokevat aivan erityisesti vähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret. Yli puolet sateenkaarinuorista on kokenut syrjintää joko koulussa tai vapaa-ajalla. Kiusaaminen on usein systemaattista ja monimuotoista. Se on nimittelyä, ulkopuolelle jättämistä ja valheiden levittämistä. THL:n vuoden 25 kouluterveyskyselyn mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista nuorista noin joka viides joutuu koulukiusatuksi viikoittain ja osuus on kaksinkertainen verrattuna muihin nuoriin. Puhuttiin paljon myös siitä, mitä on tehty näiden epäkohtien korjaamiseksi. Ajattelen, että kaikki epäkohdat eivät suinkaan välttämättä edellytä lainsäädännöllistä muutosta, ja todella toivon, että jokainen pohtii, miten voi myös omalla toiminnallaan edistää yhteiskunnassa yhdenvertaisuutta ja ihmisoikeuksia. Oikeusasiamies kun toivoi myös palautetta, niin sanon nyt näin julkisesti, että tämä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen äänihän ei tämän kertomuksen kautta meille tänne eduskuntaan välity. Jos voisitte vaikka vielä tätä näkökulmaa meille kommentoida.

Arvoisa rouva puhemies! Aivan ensiksi on todettava, että on todella arvokasta, että eduskunnan syyskausi alkaa keskustelulla ihmisoikeuksien toteutumisesta. Tämä oikeusasiamiehen kertomus antaa meille varsin kattavan kuvan ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ennen kaikkea tietysti yhteiskunnan epäkohdista. Samalla se antaa vakavan viestin, ja näistä on käytetty täällä ansiokkaita puheenvuoroja. Tartun minäkin nyt muutamaan. Suomessa lapsen oikeudet eivät toteudu yhdenvertaisesti eikä lastensuojelu kykene kaikilta osin vastaamaan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien lasten tarpeisiin. Oikeusasiamies nostaa puutteet lasten oikeuksien toteutumisessa kymmenen merkittävimmän perus- ja ihmisoikeusongelman joukkoon Suomessa. Erityisen huolestuttavaa on, että lastensuojelun yleinen resurssipula, pätevien sosiaalityöntekijöiden saatavuusongelmat ja suuri henkilöstön vaihtuvuus heikentävät palvelujen laatua ja jatkuvuutta. Lapsen oikeuksien kannalta vakavimpia ongelmia ovat palvelujen yhteensovittamisen puutteet. Kertomuksesta käy hyvin ilmi, että lastensuojelun, lastenpsykiatrian, koulun ja muiden palvelujen yhteistyö ei toimi riittävällä tavalla. Seuraukset ovat raskaita. Lapsen oireilu voi pahentua, hoito viivästyä ja jopa jäädä kokonaan toteutumatta. Sen inhimillinen hinta on kova. Erityisen huolestuttava on kaikkein vaikeimmin oireilevien lasten tilanne. Oikeusasiamiehen mukaan lastensuojelun ja lastenpsykiatrian yhteisestä palvelurakenteesta ovat puuttuneet vielä viime vuonna tarkoituksenmukaiset sijoituspaikat niille lapsille, jotka tarvitsevat samanaikaisesti sekä vahvaa sijaishuoltoa että psykiatrista hoitoa. Näiden lasten tarpeisiin ei pystytä vastaamaan riittävästi sen enempää lastenkodeissa kuin sairaaloissakaan. Myös sijaishuoltopaikoista on ollut puutetta. Erityisen tuen tarpeessa olevat lapset voivat joutua odottamaan jopa kuukausia, ehkä jopa vuoden, päästäkseen heille soveltuvaan sijaishuoltoon tai erityisen huolenpidon jaksolle. Lastensuojelulakiin tämän kertomuksen jälkeen tehdyt muutokset eivät itsessään auta, jos hyvinvointialueiden resursseja ei turvata. Arvoisa puhemies! Huolta herättävää on myös se, että huostaan otettujen lasten yhteydenpitoa läheisiinsä rajoitetaan toisinaan ilman lain edellyttämiä menettelyjä ja että lasten oikeusturva ei aina toteudu päätöksenteossa. Lapsille ei aina ole esimerkiksi laadittu asiakassuunnitelmia, päätöksiä on jätetty tekemättä, tai niitä on perusteltu puutteellisesti. Oikeusasiamies korostaa lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän keskeistä merkitystä. Sijoitettu lapsi tarvitsee aikuisen, joka tuntee hänen tilanteensa, valvoo hänen etuaan ja kuulee häntä, ja lapsen tulee tietää oikeuksistaan esimerkiksi tavata sosiaalityöntekijää henkilökohtaisesti. Lapsen oikeuksien toteutuminen ei saa riippua asuinpaikasta, palvelujärjestelmän sattumanvaraisuudesta tai hyvinvointialueen taloudellisesta tilanteesta. Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, riittävään suojeluun, oikea-aikaiseen hoitoon ja aidosti toimiviin palveluihin — ja varsinkin silloin, kun yhteiskunta on ottanut lapsen huostaan. Tämä kertomus osoittaa, että lastensuojelu tarvitsee lisää koulutettuja työntekijöitä, parempaa yhteistyötä palvelujen välillä ja riittäviä resursseja. Arvoisa puhemies! On ilmeistä, että myös vanhustenhuollossa on vakavia puutteita. Täällä onkin käytetty siitä aivan erinomaisia puheenvuoroja, ja on selvää, että henkilöstömitoituksen alentaminen viime vuoden alussa on heikentänyt monin paikoin hoidon laatua. Se on lisännyt henkilöstön kuormitusta ja vaarantanut iäkkäiden ihmisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Useissa hoivayksiköissä henkilöstön määrää vähennettiin suoraan lain sallimaan minimiin ilman, että asukkaiden todellista hoidon ja avun tarvetta arvioitiin uudelleen. Asukkaat siis olivat samoja, mutta heidän toimintakykynsä ei ollut parantunut, ja silti henkilöstöä oli vähemmän. Tämä on vastoin vanhuspalvelulain perusajatusta, jonka mukaan henkilöstömitoituksen tulee perustua asukkaiden tarpeisiin. Hoitajat kertovat, ettei aika riitä aina edes perushoitoon. Asukkaiden ulkoilu, viriketoiminta ja inhimillinen kohtaaminen ovat vähentyneet. Joissakin tilanteissa henkilökuntaa ei ollut riittävästi auttamaan asukkaita edes vuoteesta ylös päivän aikana. Henkilöstön vähäisyys voi johtaa myös tarpeettomaan rajoittamiseen ja itsemääräämisoikeuden kaventumiseen. Mitoituksissa ei ole kyse henkilöstöpolitiikasta tai taloudesta vaan ihmisarvosta ja perusoikeuksista. Oikeusasiamies muistuttaa, että riittämätön henkilöstö vaarantaa vanhusten turvallisuutta sekä heidän oikeutensa laadultaan hyvään hoitoon ja huolenpitoon. Suomessa jokaisella ikääntyneellä ihmisellä on oikeus huolenpitoon, turvalliseen ja arvokkaaseen vanhuuteen, niin ikäihmisillä kuin lapsilla. Siksi oikeusasiamiehen havaintoihin on suhtauduttava suurella vakavuudella. Hoitajamitoituksen vaikutuksia on arvioitava avoimesti ja suuntaa korjattava niin, että perusoikeudet toteutuvat koko maassa. Meille kansanedustajille tämä kertomus on arvokas kuvaus näistä epäkohdista, joihin meidän tässä talossa ja aivan erityisesti nyt tietysti tänään alkavassa budjettiriihessä on tartuttava.

Arvoisa puhemies! Täällä eduskunnan marmorikäytävillä talouspolitiikka tuntuu usein etäiseltä, numeroilta, tilastoilta ja käsitteiltä, joilla ei näytä olevan tekemistä tavallisen elämän kanssa. Mutta ihmisten arjessa talouspolitiikka tuntuu liiankin konkreettisesti: jääkaapilla, laskupinon äärellä ja yöllisinä huoliajatuksina. Se tuntuu ahdistuksena, kun ei ole moneen viikkoon tai kuukauteen uskaltanut käydä postilaatikolla, joka täyttyy maksamattomista laskuista. Se tuntuu häpeänä, kun teini-ikäinen ei rahanpuutteen vuoksi voi lähteä kavereiden kanssa elokuviin. Myöskään työttömyys ei ole abstrakti ilmiö. Se on yhä useammalle omakohtainen kokemus, puolison todellisuus tai naapurin hiljaisuus rappukäytävässä. Kun työ loppuu, loppuu usein myös turvallisuudentunne ja pahimmillaan usko itseen, ja samaan aikaan yhteiskunnan tarjoama turva on ohuempi kuin pitkään aikaan. Kun työttömäksi jäänyt näkee pankkitilillään etuusleikkaukset, ei kyse ole kannusteista, kyse on pelosta. Voinko maksaa vuokran? Riittääkö ruoka? Mitä sanon lapsille, kun rahat loppukuusta taas loppuvat? Työpaikkoja ei synny käskemällä ihmisiä pinnistelemään enemmän, jos talous ympärillä hyytyy ja kansalaiset ymmärrettävästi säästävät pahan päivän varalle. Hallitus sanoo, että leikkaukset ovat välttämättömiä, että vaihtoehtoja ei ole, mutta on eri asia puhua välttämättömyydestä kuin elää sen kanssa ja tuntea ahdinko iholla. Syystäkin ihmisillä on kokemus, että päättäjät ovat erkaantuneet arjen todellisuudesta. Yksi kipeimmistä seurauksista näkyy lapsiperheissä. Perheiden köyhyys ei synny holtittomuudesta tai välinpitämättömyydestä. Se syntyy siitä, että tulot eivät enää riitä elämiseen samaan aikaan, kun tuet pienenevät ja arki kallistuu. Työpaikkakaan ei ole autuaaksi tekevä, sillä perheiden köyhyyden ominaispiirre on, että perheen aikuinen on jo töissä, mutta tulot eivät silti riitä. Lapsen näkökulmasta köyhyys on hiljaista. Se on harrastuksesta luopumista, lomia ja viikonloppuja, jotka ovat aina samanlaisia, tunnetta siitä, ettei kehtaa pyytää. Se on vanhemman väsymystä ja huolta, jota ei pysty täysin piilottamaan. Arvoisa puhemies! Luottamus on politiikan kovinta valuuttaa. Ilman sitä yhteiskunnallinen sopimus haurastuu, osallistuminen vähenee ja tulevaisuudenusko hiipuu. Tällä hetkellä erityisesti nuorten luottamus tulevaan on ennätyksellisen alhaalla. Nuoret arvioivat yhteiskuntaa sen perusteella, mitä he näkevät ja kokevat. Onko kouluttautuminen kaikille mahdollista? Onko työelämässä turvaa? Ovatko asunto, toimeentulo ja maapallon kantokyky turvattuja myös huomenna? Kun vastaukset jäävät epävarmoiksi, luottamus rapautuu. Luottamus murenee erityisesti silloin, kun politiikka näyttäytyy valikoivana, kun osalle katetaan buffetpöytä velkalaivan kannelle ja toiset heitetään yli laidan. Velkalaiva ei käänny, mutta harvoilla ja valituilla on entistä yltäkylläisemmät oltavat. Yhteistä taakkaa kasvatetaan, mutta koettu vastuunjako ei tunnu tasapuoliselta. Hyvinvointivaltion ideaan ei kerta kaikkiaan kuulu se, että heikoimmassa asemassa olevat joutuvat kantamaan suurimman taakan. Epäoikeudenmukaisuus syntyy monesta purosta: prioriteeteista budjetissa, valinnoista verotuksessa, investointien kohdentumisesta ja siitä, kuullaanko eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä aidosti. Kun päätöksenteko vaikuttaa etäiseltä tai eturyhmiä suosivalta, luottamus horjuu, ja juuri se on Orpon hallituksen politiikan suurin epäonnistuminen. Luottamusta ei voi vaatia, se ansaitaan. Se syntyy, kun päätökset ovat perusteltuja, vaikutukset ennalta arvioituja, vastuu reilusti jaettua. Se syntyy myös siitä, että politiikka tunnistaa pitkän aikavälin seuraukset eikä siirrä kustannuksia huomaamattomasti tuleville sukupolville. On myös muistettava, että luottamus on kaksisuuntainen tie. Kun ihmiset kokevat tulevansa kohdelluiksi oikeudenmukaisesti, he ovat valmiimpia kantamaan vastuuta yhteisestä hyvinvoinnista, opiskelemaan, tekemään työtä, yrittämään ja osallistumaan. Kun luottamus puuttuu, syntyy vetäytymistä ja vastakkainasettelua. Siksi politiikan tärkein tehtävä ei ole vain tasapainottaa lukuja tai neuvotella kompromisseja, vaan rakentaa yhteistä uskoa siihen, että huominen on jaettu projekti, että laivalla on sama suunta ja että aurinkokansi on avoin kaikille, ei vain harvoille ja valituille. Tällä hetkellä hallituksen valinnat lisäävät eriarvoisuutta ja ennen kaikkea rapauttavat luottamusta siihen, että tämä yhteiskunta kantaa silloinkin, kun ihminen ei itse jaksa tai pysty, sillä talous ei ole itseisarvo, ihmiset ovat.

Arvoisa puhemies! Suomen talouspolitiikan keskeisen tavoitteen tulisi olla työn lisääminen, köyhyyden torjuminen ja ihmisten arjen turvallisuuden vahvistaminen. Tällä hetkellä näemme kuitenkin kehitystä, joka kulkee täysin päinvastaiseen suuntaan. Hallituksen talous- ja veroratkaisut ovat perustuneet oletukselle, että leikkaukset sosiaaliturvaan ja veronalennukset korkeimpiin tuloluokkiin vahvistavat kasvua ja työllisyyttä. Käytännössä vaikutukset ovat jääneet olemattomiksi ja monin paikoin kielteisiksi. Työttömyys on kasvanut, eikä kyse ole vain suhdanteista vaan myös politiikkavalinnoista, jotka heikentävät kotimaista kysyntää ja ihmisten luottamusta tulevaisuuteen. Hallituksen käsitys työllisyydestä on kapea. Se katsoo yksilöä mutta sivuuttaa talouden kokonaisuuden. Kun ostovoimaa leikataan ja ihmisiltä viedään turvaa, he eivät kuluta, eivät uskalla investoida eivätkä jaksa kouluttautua. Kotimainen kysyntä kuihtuu ja sen mukana työpaikat. Ei ole työpaikkoja, joihin kannustaa, jos niitä ei ole olemassa. Arvoisa puhemies! Kun sosiaaliturvaa leikataan ja työttömyysturvaa heikennetään samaan aikaan, kun avoimia työpaikkoja ei ole tarjolla, tuloksena ei ole nopeampi työllistyminen vaan kasvava epävarmuus ja köyhyys. Tämä koskettaa erityisesti lapsiperheitä, yksinhuoltajia ja nuoria, joiden taloudellinen liikkumavara on jo valmiiksi vähäinen. Perheiden köyhyys on koko yhteiskunnan epäonnistuminen. Kun toimeentulo heikkenee, seuraukset näkyvät lasten hyvinvoinnissa, koulutuksessa ja terveydessä pitkälle aikuisuuteen. Tutkimusten valossa tiedämme, että lapsuudessa koettu köyhyys lisää syrjäytymisen ja pitkäaikaisen työttömyyden riskiä. Sosiaaliturvan heikennykset, asumistuen leikkaukset ja kasvavat elinkustannukset muodostavat yhdistelmän, jossa yhä useampi perhe putoaa pysyvästi jälkeen. Kaikkein käsittämättömin arvovalinta hallitukselta on politiikka, joka sysää yhä useampia perheitä jatkuvan taloudellisen stressin alle. Lapsiperheiden köyhyyden kasvu on moraalinen epäonnistuminen mutta myös taloudellinen virhe, sillä jokainen lapsuudessa koettu puute näkyy myöhemmin terveyseroina, koulutuksen keskeyttämisenä ja syrjäytymisenä. Näitä kustannuksia ei voi kuitata exceliin lyhyen aikavälin säästöinä, vaan ne maksetaan tulevaisuudessa korkojen kera. Arvoisa puhemies! Erityisen huolestuttavaa on myös asunnottomuuden kääntyminen jälleen kasvuun — ilmiön, jonka piti Suomessa vähentyä, ei palata. Suomi on pitkään ollut kansainvälinen esimerkki asunnottomuuden vähentämisessä. Nyt tämä myönteinen kehitys on pysähtynyt ja osin peruuntunut. Kun asumistukea leikataan, vuokrat nousevat ja pienituloisten ostovoima heikkenee, yhä useampi ihminen ajautuu tilanteeseen, jossa oma koti ei ole enää itsestäänselvyys. Millainen hyvinvointivaltio on sellainen, jossa asunnottomuus on lapsuuden avainkokemus? Asunnottomuus ei synny tyhjiössä. Se on seurausta tulojen ja menojen epätasapainosta, riittämättömästä sosiaaliturvasta ja kohtuuhintaisten asuntojen puutteesta. Näihin ongelmiin ei vastata leikkauksilla vaan pitkäjänteisellä sosiaali- ja asuntopolitiikalla. Arvoisa puhemies! Talouspolitiikan uskottavuutta mitataan siinä, parantaako se ihmisten arkea. Kasvavat työttömyysluvut, lisääntyvä lapsiperheköyhyys ja asunnottomuuden kasvu kertovat, että hallituksen linja ei toimi. Tarvitsemme politiikkaa, joka tukee työllistymistä investoimalla osaamiseen ja palveluihin, vahvistaa ostovoimaa ja turvaa ihmisarvoisen elämän kaikille, ei vain harvoille. Talous on ihmistä varten, eivät ihmiset taloutta varten. Suunnan muuttaminen on paitsi mahdollista myös välttämätöntä, jos haluamme rakentaa Suomea, jossa jokaisella on oikeus työhön, kotiin ja toimeentuloon. Hallitus perustelee talouspolitiikkaansa välttämättömyydellä, vastuullisuudella ja tulevien sukupolvien edulla, mutta oikea kysymys kuuluu, kenen vastuuta nämä päätökset todella kantavat ja kenen harteille niiden seuraukset sysätään. Veropolitiikka paljastaa aina arvot. Kun samaan aikaan leikataan pienituloisten etuuksia ja kevennetään verotusta siellä, missä toimeentulo on jo turvattu tai kaikkein suurinta, viesti on selvä: kaikki eivät ole samanarvoisia talouspolitiikan kohteita. Tätä ei voi selittää välttämättömyydellä, vaan kyse on valinnoista. SDP:n näkökulmasta on selvää, että taloutta voidaan hoitaa toisinkin. Työllisyyttä voidaan vahvistaa investoimalla koulutukseen, palveluihin ja vihreään siirtymään. Köyhyyttä voidaan vähentää turvaamalla riittävä perusturva ja vahvistamalla palkansaajien ja perheiden ostovoimaa. Asunnottomuutta voidaan torjua panostamalla kohtuuhintaiseen asumiseen ja ennaltaehkäiseviin palveluihin. Vahvemmat voivat kannatella heikompia silloin, kun ajat ovat vaikeita.

Arvoisa rouva puhemies! Aivan aluksi haluan todeta, että on erittäin arvokasta, että tänään keskustelemme eduskunnan täysistunnossa lapsista, ja kiitos siitä tälle kertomukselle. Lapsiasiavaltuutettu esittää kertomuksessaan vakavan huolensa kriisien vaikutuksesta lasten arkeen ja lapsuuteen. Kertomus on myös muistutus eriarvoisuuden moninaisista vaikutuksista ja seuraamuksista ja vahvistaa omaa käsitystäni siitä, että eriarvoisuuden vähentämisen tulisi olla lapsi- ja perhepolitiikan keskiössä. Kertomus on myös muistutus siitä, että koronakriisi ei ollut pelkästään terveydellinen ja taloudellinen vaan merkittävä sosiaalinen kriisi erityisesti lapsille, ja varjo on pitkä vielä nykypäivänäkin. Suomi on rakentunut lupaukselle yhdenvertaisuudesta. Missään muualla maailmassa ekaluokkalaiset eivät ole yhtä tasavertaisessa asemassa kuin Suomessa, ja siitä meidän on pidettävä kiinni. Hyvinvointivaltio on pohjimmiltaan lupaus siitä, että lapsen tausta ei määritä hänen tulevaisuuttaan eikä perheen taloudellinen asema lapsen oikeuksia. Yksilöiden väliset erot ovat ymmärrettäviä ja luonnollisia, mutta ryhmien väliset erot eivät sovi ideaan tasavertaisista mahdollisuuksista ja pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Suomalainen koulupolku varmasti yhä tarjoaa tasavertaiset mahdollisuudet jokaiselle, mutta valitettavasti Orpon hallituksen politiikka on ajanut Suomea kiihtyvää tahtia tilanteeseen, jossa jokainen koti ei välttämättä pysty turvaamaan mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kasvava eriarvoisuus olisi tunnistettava rakenteellisena ongelmana, joka näkyy kodeissa, kouluissa, palveluissa ja tulevaisuudennäkymissä. Se näkyy siinä, kuka saa apua ajoissa, kuka pärjää koulussa ja kuka putoaa jo varhain kyydistä. Arvoisa puhemies! Kertomus muistuttaa siitä, että eriarvoisuus ei synny sattumalta. Se syntyy päätöksistä, ja siksi se voidaan päätöksillä myös estää. Valitettavasti yhä useampi lapsi elää perheessä, jossa raha ei riitä arjen perusasioihin. Sellaisen, joka ei ole elänyt köyhyydessä, voi olla vaikea ymmärtää, että köyhyys ei tarkoita vain niukkuutta vaan myös ulkopuolisuutta, häpeää ja osattomuutta. Lapselle köyhyys tarkoittaa harrastusten jäämistä pois, kaverisuhteiden kaventumista, tulevaisuususkon murenemista ja hiihtolomaa, josta lapsuuden ydinmuistoksi jää kurniva vatsa. Lapsiasiavaltuutetun yksi neljästä ehdotuksesta on lapsipolitiikan arviointineuvoston perustaminen ja tietopohjan vahvistaminen päätöksenteon tueksi. Ehdotus on hyvä, mutta on sanottava ääneen, että politiikka ei ole koskaan vapaata ideologiasta eikä sen vuoksi politiikka tule koskaan olemaan pragmaattista tutkitun tiedon toimeenpanoa. Lukuisista tutkimuksista me tiedämme jo, että lapsuudessa koettu köyhyys jättää jälkiä pitkälle aikuisuuteen. Se lisää mielenterveysongelmia, heikkoa koulutusta ja syrjäytymisen riskiä. Eriarvoisuus kasautuu ja siirtyy sukupolvelta toiselle, ellei siihen puututa ajoissa. Tutkitusti myös tiedetään, että toimeentulotukimenot korreloivat lastensuojelun kulujen kanssa. Kaikesta tästä tutkimustiedosta huolimatta oikeistohallitus on päätöksillään ajanut kymmenettuhannet lapset köyhyysrajan alapuolelle. Kuten kertomuksessakin todetaan: ”Erityisen huolestuttavaa on, että muutoksia tehdään huolimatta siitä, että niillä on todettu olevan vain negatiivisia vaikutuksia lasten oikeuksiin ja lasten hyvinvointiin.” Arvoisa puhemies! Lapsen etu ei saa olla lisähuomio päätöksenteon lopussa vaan lähtökohta alusta alkaen. Lapsen edun ensisijaisuuden sisällyttäminen perustuslain perusoikeussäännöksiin on lapsiasiavaltuutetulta vahva kannanotto, jonka hän toistaa vuodelta 22. Odotankin ehdotukselle huolellista punnintaa eduskunnassa, sillä lapsen oikeuksien toteutuminen ei voi riippua hallituskaudesta, taloussuhdanteesta tai poliittisesta mukavuudesta. Lopuksi haluan nostaa kertomuksesta osallisuuden teeman, sillä eriarvoisuus ei ole vain resurssikysymys vaan myös kysymys kuulluksi tulemisesta. Toivon, että eduskuntakäsittelyssä pysähdytään erityisen huolella sen äärelle, miten voisimme vahvistaa lasten ja nuorten osallisuutta yhteiskunnassa ja lasten ääntä poliittisessa päätöksenteossa. Lapsiasiavaltuutetun kertomus maalaa meille kuvan siitä, että viimeiset neljä vuotta ovat olleet lapsille, nuorille ja perheille vaikeita. Erilaiset kriisit ovat seuranneet toistaan ja vaikuttaneet lasten elinoloihin. Samalla on toteutettu politiikkaa, jossa on tietoisesti tehty lapsen edun vastaisia päätöksiä. Mutta kaikista tärkein viesti on, että lasten asiat eivät kuulu yhteiskunnallisessa keskustelussa niin paljon kuin olisi syytä eikä lasten etua riittävästi huomioida lapsia koskevassa päätöksenteossa. Tämä viesti meidän tulee ottaa vakavasti. Todella toivon, että jokainen edustaja ottaa ajan ja perehtyy tähän erinomaiseen kertomukseen.