Kaarisalo Riitta

Arvoisa herra puhemies! Olemme tänään keskustelleet suomalaisen maatalouden kriisistä, ja hyvä niin. Kuten me kaikki tiedämme, suomalaisen maatalouden kannattavuus on tällä hetkellä Euroopan heikoin, ja ainakaan toistaiseksi tässä maassa ei ole vielä tehty riittävän väkeviä toimia tämän tilanteen ratkaisemiseksi. Tässä salissa on tämän päivän keskustelun aikana nostettu esille hyvin erilaisia yksityiskohtia, toki tärkeitä sellaisia, mutta mielestäni tässä maailmanajassa olisi tärkeää pohtia nimenomaan kotimaisen ruuantuotannon merkitystä myös kriisinsietokyvyn ja huoltovarmuuden näkökulmasta. Omavaraisuuden merkitys on tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa, aivan keskeisessä roolissa. Arvoisa puhemies! Huoltovarmuus ei tarkoita sitä, paljonko Suomessa tuotetaan ruokaa tänä vuonna ja mihin hintaan. Kyse on ennen kaikkea siitä, säilyykö meillä riittävä tuotantokapasiteetti silloin, jos kriisi osuu kohdalle. Nyt kannattavuuskriisin keskellä olisi ensinnäkin varmistettava, että esimerkiksi viljelijällä on taloudellinen mahdollisuus ylläpitää ja jatkaa tuotantoa nyt ennen, mutta myös mahdollisen kriisin aikana. Alkutuottajan on tultava työllään toimeen, aivan kuten kaikkien muidenkin suomalaisten. Kun puhumme tässä salissa usein suomalaisesta väestönkehityksestä ja esimerkiksi maaseudun autioitumisesta, on hyvä muistaa, että myös nämä asiat liittyvät kiinteästi viime sijassa turvallisuuteen. Arvoisa puhemies! Arvoisa ministeri, Huoltovarmuuskeskus määrittelee elintarvikehuoltoa kokonaisuutena, jossa maatalous on kytkeytynyt muun muassa energiaan, logistiikkaan ja muihin kriittisiin toimintoihin. Mielestäni yksi relevantti kysymys, johon meillä myös on oltava vastaus, on hyvin yksinkertainen: jos kävisi niin, että kansainväliset toimitusketjut häiriintyisivät vakavasti, kuinka nopeasti me tosiasiallisesti pystymme Suomessa korvaamaan niiden menetyksiä? On huomionarvoista, että lannoitteet, energia, polttoaineet, koneet, varaosat, rehut, kuljetukset ja elintarviketeollisuus muodostavat yhden ison ketjun, ekosysteemin. Jos tuotantoedellytykset heikkenevät jo nykyään normaaliolosuhteissa, mahdollisuutemme selvitä vakavasta kriisistä heikkenevät olennaisella tavalla. En ole tämän päivän keskustelun aikana kuullut vielä, onko hallituksella kokonaisarvio siitä, mikä on Suomen kriittinen vähimmäistaso maatalouden tuotantokapasiteetille, ja miten hallitus aikoo varmistaa, että tuo kapasiteetti säilyy mahdollisen kriisin aikana, jos jo tällä hetkellä tilat lopettavat toimintansa kannattamattomuuden takia.

Arvoisa herra puhemies! Mielestäni on tärkeää nostaa esille myös toimet junakuuluvuuden parantamiseksi, sillä yhteyksien toimivuudessa raideliikenteessä on yhä edelleen vakavia puutteita, ja toimet niiden hoitamiseksi ovat olleet riittämättömiä. Tiedän tämän henkilökohtaisesti itsekin. Kun tuolta Keski-Suomesta tänne pääkaupunkiseudulle tulee, niin käytännössä Jyväskylä—Jämsä-välillä yhteyksiä ei ole lainkaan ja Jämsä—Tampere- välillä hyvin, hyvin niukalti. Yhtä lailla näitä haasteita ja ongelmia on ympäri Suomen raideliikenteen yhteydessä. Nämä toimivat viestintäyhteydet, internetyhteys etunenässä, ovat totta kai tärkeitä niin sanotun palvelukokemuksen ja matkustusmukavuuden näkökulmasta, kuten valiokunta omassa mietinnössään toteaa. Mutta kyllä henkilökohtaisesti ehkä tätäkin olennaisempana seikkana pidän nimenomaan junakuuluvuuden merkitystä tämän päivän työelämässä, jossa esimerkiksi työmatkat ovat mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävissä myös varsinaiseen työntekoon. Ilman toimivia yhteyksiä tämä käy likipitäen mahdottomaksi. Tämä on mielestäni ihan relevantti seikka ja huomio siinä mielessä, että tänä päivänä me kannamme todella paljon huolta siitä, että työn tuottavuus ei kasva. Mielestäni on hieman surkuhupaisaa, että tällaista asiaa emme saa kuntoon. Yhdyn liikenne- ja viestintävaliokunnan näkemykseen siitä, että nyt, kun raideliikenteen kilpailu avautuu, ei yksittäinen operaattori voi olla yksin vastuussa myöskään kuuluvuuden varmistamisesta. Tältä osin jatkossa tulisi pohtia myös valtion roolia asian ratkaisemiseksi. Huomautan, että tämän hallituskauden alkaessa liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla oli muistaakseni tätä työtä varten varattuna lähes 20 miljoonan euron määräraha mutta se on nyttemmin sitten näiden leikkausten yhteydessä sieltä karsiutunut pois. Kyllä tästä aika vaitonaisia on oltu ja vastuuta on siirretty melko lailla niin VR:n ja Traficomin kuin sitten näiden operaattoreidenkin vastuulle. Toivon ihan vilpittömästi, että tulevaisuudessa tämä olisi asia, jota ihan yhteistyössä mietittäisiin. Selväähän se on, että ei tämä ilman valtion osallisuutta etene. — Kiitos.

Arvoisa herra puhemies! Käsittelemme siis valtioneuvoston selontekoa valtakunnallisesta liikennejärjestelmäsuunnitelmasta vuosille 2026—2037. Viime kaudella Suomeen rakennettiin SDP:n johdolla ensimmäinen valtakunnallinen liikennejärjestelmäsuunnitelma, jossa linjattiin muun muassa periaatteet ja askelmerkit liikennejärjestelmän kehittämiselle ja toisaalta myös rahoitukselle seuraavan 12 vuoden aikana. Suunnitelman piti olla Suomen liikennepolitiikan pitkäjänteinen selkäranka. Sen tehtävänä on kirkastaa valtion tahtotila, prioriteetit ja vastuut. Juuri siksi on mielestäni huolestuttavaa, että tämä päivitys ei nyt ratkaise liikenteen rahoituksen perusongelmia vaan siirtää niitä eteenpäin jälleen. Mielestäni hallitus on heikentänyt parlamentaarista valmistelua tehden esimerkiksi aikaisemmasta todellisesta työryhmästä lähinnä seurantaryhmän. Liikenne 12 -työn piti perustua tutkittuun tietoon, virka-arvioihin ja parlamentaariseen valmisteluun. Orpon hallitus kuitenkin heikensi tätä perustaa jo hallitusohjelmassaan, kun se julkaisi oman investointiohjelmansa hankelistauksineen. Kyse on siitä, että hallitus näin romuttaa pohjaa viemällä eteenpäin hankkeita ohi virkatyönä valmistellun investointiohjelman. Pidän tätä henkilökohtaisesti tosiaan huolestuttavana kehityssuuntana. Alueilla onkin perustellusti koettu, että pitkäjänteinen pullonkaulojen purkaminen jäi poliittisten listausten varjoon. Suomi tarvitsee liikennepolitiikkaa, jossa valtio kantaa vastuunsa, korjausvelka pysäytetään, raideliikenteelle luodaan suunta ja rahoitus rakennetaan kestävälle pohjalle. Kuntien näkökulmasta yksi viesti on ollut selvä: valtion liikennevastuut on pidettävä valtiolla. Kunnat toki tarvitsevat toimivaa yhteistyötä valtion kanssa, mutta ne eivät voi olla yksin valtion rahoitusvajeen paikkaajia. Arvoisa puhemies! Samaan aikaan korjausvelka nyt kuitenkin kasvaa edelleen. Huonokuntoisten teiden ja siltojen määrä lisääntyy, eikä rahoitus riitä kattavasti edes väyläverkon kunnossapidon tarpeisiin. Hallitus myös puolittaa kehittämishankkeiden kehysrahoituksen kautensa aikana ja paikkaa tätä kokonaisuutta valtion omaisuuden myynnillä. Se ei ole kestävää politiikkaa. Tosiasia on, että korjausvelan on arvioitu nousevan yli viiteen miljardiin euroon vuoteen 30 mennessä ja noin kuuden miljardin euron tasoon vuoteen 37 mennessä. Olemme, hyvät kollegat, kuulleet, että tässäkin salissa vastuuministeri on todennut, että korjausvelan kasvu saadaan kuriin tällä hallituskaudella, mutta nämä kommentit eivät ikävä kyllä pidä paikkaansa. Arvoisa puhemies! Kun valtiontalouden tilanne ja kantokyky rajoittaa liikennejärjestelmän kehittämistä, on entistäkin tärkeämpää parantaa Suomen saantia eurooppalaisesta rahoituksesta. Kuten valiokunta peräänkuuluttaa, meillä on vakava tarve hyödyntää täysimääräisesti Euroopan unionin rahoitusmahdollisuuksia ja mahdollisesti myös Natosta saatavaa rahoitusta ja keinoja myös sijoituspääoman saamiseksi liikennesektorin hankkeisiin ja kehittämiseen. Arvoisa puhemies! Yhdyn myös täysin liikenne- ja viestintävaliokunnan näkemykseen siitä, että sekä huoltovarmuuden että ilmastotavoitteiden kannalta on keskeistä tehdä sellaista liikennepolitiikkaa, joka nimenomaan vähentää Suomen liikennejärjestelmän riippuvuutta fossiilienergiasta. Totean vielä lopuksi, että Liikenne 12 -suunnitelman merkitys ei ole hävinnyt mihinkään. Päinvastoin sen merkitys korostuu. Peräänkuulutan kuitenkin vastuunkantoa siitä, että parlamentaarisesta, yli hallituskausien ulottuvasta sopimisesta pidetään kiinni, ja toisaalta siitä, että me kunnioitamme asiantuntijatietoon pohjautuvaa, valmisteltua tietoa liikenneinfran kehittämisestä. Tämä on edellytys sille, että kehitämme omaa liikennejärjestelmäämme kestävästi, pitkäjänteisesti ja vastuullisesti. Aivan lopuksi: Tässä vaiheessa kuitenkin liikenne- ja viestintäministerille kiitos siitä, että tosiaan nämä sotilaallisen liikkuvuuden äärimmäisen arvokkaat ja tärkeät hankkeet lähtevät nyt toden teolla liikkeelle. Tässä yhteistyö ministeriöiden sekä Puolustusvoimien välillä on ollut hyvin tiivistä ja toimivaa. Toivotan näille pyrkimyksille kaikkea onnea ja menestystä. — Kiitos.

Arvoisa rouva puhemies! Maaseutupoliittisen selonteon aikajänne ulottuu 2040-luvulle ja ylittää kuluvan vaalikauden. Sen tavoitteena on turvata kestävä elinvoimaisuus vahvistamalla asuttavuutta, osallisuutta ja toimintaedellytyksiä eri maaseutualueilla. Kun tätä selontekoa luki, tuli mieleen, että maaseutupolitiikassa olisi nyt palattava perusasioihin. Kaikki alkaa elinvoiman ja työllisyyden varmistamisesta. Elinvoimasta, kuten yritysten toimintaedellytyksistä ja työpaikoista, huolehtimisen tulee siis olla myös maaseutupolitiikan keskiössä. Työpaikat ovat avain siihen, että ihmiset ja palvelut pysyvät maaseudulla ja nuorilla on myös mahdollisuus palata kotiseudulleen työhön opiskelujensa jälkeen. Vetovoiman ohella pitovoima on maaseudulle erityisen tärkeää, koska siellä työpaikat seuraavat väestöä, kun taas kaupunkeihin muutetaan työn perässä. Aluekehityksen merkitys elinvoiman rakentamisessa on niin ikään tärkeä. Sitä tehdään alueiden vahvuuksien pohjalta. Tavoitteena on elinvoiman lisääminen, poikkihallinnolliseen toimintaan kannustaminen ja alueellisten voimavarojen kokoaminen yhdessä määriteltyjen tavoitteiden edistämiseksi. Kasvukeskusten, seutukaupunkien ja maaseudun yhteistyön on perustuttava erilaisten alueiden tunnustettuihin vahvuuksiin ja strategisiin valintoihin. Alueiden ääntä on kuunneltava, sillä tämänkaltaisia päätöksiä ei voida tehdä yksin Helsingistä käsin. Todettakoon, että elinvoimaan kytkeytyy myös rahoituspolitiikka. Jos ihmiset ja yritykset eivät saa lainaa, maaseutujen elinvoima ei pääse kehittymään. Toiseksi, liikenneinfran ohella digitaalinen saavutettavuus on yksinkertaisesti varmistettava. Niin sanottu digitaalinen kuilu maaseudun ja kaupunkien välillä on hälyttävällä tavalla kasvanut. Esimerkiksi mobiiliverkon kattavuus on heikointa harvaan asutulla seudulla ja ydinmaaseudulla. Traficomin arvion mukaan siis noin 50 000 kotitaloutta on täysin nopean yhteyden ulkopuolella, siis yhä 2020-luvulla elettäessä. 3G-verkon purkaminen ja valokuituyhteyksien hidas rakentuminen vaikuttavat voimakkaasti paitsi elinvoimaan ja työllisyyteen myös suoraan turvallisuuteen. Meillä on katvealueita niin, että eivät puhelimetkaan kuulu. Kolmanneksi, palvelujen fyysisen saatavuuden merkitystä ei voi väheksyä. Peruspalvelujen merkitys niin terveydelle ja hyvinvoinnille kuin esimerkiksi maaseudun elinkelpoisuudelle on korvaamaton. Sotepalvelujen ohella olennaisia ovat välttämättömyyspalvelut, viranomaistoiminta. Viimeksi tänään äänestimme sähköisestä tiedoksiannosta. On täysin kestämätöntä, että esimerkiksi verotukseen liittyvä asiointi muuttuisi pääosin sähköiseksi. On myös muistettava, että Suomessa on yli 600 000 ihmistä, joilla valmiudet käyttää digitaalisia palveluja ovat heikot. Ylipäätään, jos palvelut puuttuvat, häviävät asukkaat ja sen perässä myös työpaikat. Jos näin pääsee käymään, on näivettymisen kierrettä vaikea katkaista. Nostan esille viimeiseksi huoltovarmuuden ja turvallisuuden. Koko Suomi, erityisesti itäinen Suomi, on syytä pitää mahdollisimman pitkään ja hyvin asuttuna. Kotimaisen ruokatuotannon edellytystenkin on oltava kunnossa. Tämä on aidosti vakava asia. Huomionarvoista on myös se, että maaseudulla yhteisöillä ja kansalaistoimijoilla on erityinen rooli myös turvallisuuden ylläpitämisessä. He ylläpitävät monia sellaisia yhteiskunnallisia tehtäviä, joista kaupungissa vastaavat joko julkinen sektori tai elinkeinoelämän toimijat. Kuten on helppo huomata, maaseudun elinvoiman osalta monet asiat kietoutuvat toisiinsa, eikä päätösten vaikutuksia ole aina helppo ennakoida tai nähdä selvästi. Siksi pidän tärkeänä, että päätöksenteon yhteydessä on panostettava aikaisempaa enemmän myös kokonaisvaikutusten arviointiin, sillä tämä on aidosti yhteinen asia, asuipa ihminen sitten kaupungissa tai harvaan asutulla alueella. Tämä on päättäjien yhteinen tehtävä asuinpaikasta riippuen, ja me tarvitsemme aidosti vaikuttavia toimia. — Kiitos.