Kontula Anna

Arvoisa puhemies! Äsken esittelin mietintöä valiokunnan puheenjohtajana, nyt pidän henkilökohtaisesti hieman kaanonista poikkeavan puheenvuoron. Minä kierrän aika paljon puhumassa ekokatastrofista, ja lähes aina yleisöstä joku kysyy, näetkö toivoa, missä on toivo. Ja aika heikoltahan tämä näyttää. Tilanne on tällä hetkellä hyvin huono. Toiveikkaimmissakin vaihtoehdoissa silloinkin, kun kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla, me ollaan jättämässä tuleville sukupolville sadoiksi vuosiksi eteenpäin hostiilimman ympäristön kuin mitä ihmiskunta on kohdannut mahdollisesti koskaan olemassaolonsa aikana. Kaikki kuviteltavissa olevat polut johtavat joka tapauksessa valtavaan historialliseen murrokseen. Puhutaan aikakauden vaihtumisesta, joka on kohta ovella joko sitä kautta, että me ryhdytään kaikkiin mahdollisiin toimiin ja ne itsessään muuttavat yhteiskuntia merkittävällä tavalla, tai sitten me emme ryhdy ja luonto iskee takaisin ja me siirrymme toiseen aikaan erilaisten toisiaan seuraavien katastrofien kautta. Todennäköisin skenaario taitaa olla jonkinnäköinen näiden hybridi. Vaikka Suomi ei ottaisi sitä pahinta osumaa, joka tapauksessa me olemme osa alkavaa maailmanpaloa. Tilannetta ei ainakaan helpota, että kansantaloudet priorisoivat talouskasvuun, vaikka tällä hetkellä se näyttää olevan erittäin epärealistinen polku suhteessa niihin toimiin ja niihin tulevaisuuskuviin, joissa ekokatastrofi otetaan tutkimuksen valossa huomioon. No, kun yleisö kysyy sitten, missä se toivo on, kun ihmiset pyytävät minulta toivoa, niin pitkään minä sanoin rehellisesti, että en sitä näe. En näe, missä olisi toivoa, missä olisi se suunta, jossa maailma näyttäisi paremmalta kuin se, missä me ollaan saatu kasvaa. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että oikeastaan kaiken inhimillisen toiminnan takana on toivo. Jos minä kierrän, jos tuhannet, kymmenettuhannet, miljoonat ihmiset tekevät joka päivä töitä, nousevat sängystä parantaakseen maailmaa omalta osaltaan, niin se tarkoittaa, että he toivovat, vaikka eivät sitä tietäisi, että me toivomme, vaikka emme osaa paikantaa, missä se toivo on. Ihminen toimii vain, koska hänellä on toivoa. Sen seurauksena minä olen alkanut puhua ihmisille silmuista — juuri, kuulitte oikein: silmuista. Ne ovat niitä pieniä, joita puihin ja pensaisiin ilmestyy kesän kuluessa. Syksyllä ne saavat silmukuoren ympärilleen ja valmistautuvat sen varassa talven alkuun. Sitten tulee lokakuu, tulee marraskuu, tulee joulukuu. On kylmää, märkää, on pimeätä, ei mitään toivoa missään, miettii vain itsekseen, jaksaako tästä vielä seuraavaan kevääseen ja jos, niin miten. Ja kuitenkin ne ovat koko sen ajan siellä. Ne silmut ovat siellä ja ne odottavat, ja kun keväällä aurinko taas alkaa paistaa, niin ei mene kuin päivä tai kaksi, niin meillä on koko luonto vihreänä. Minulle tällä hetkellä suurinta toivoa tulevaisuuden suhteen antavat silmut. Minä halusin jakaa tämän oman oivallukseni sen takia, että meidän ajassa sellaista realistista toivoa, joka ei perustu itsensä pettämiseen tai silmien sulkemiseen, jaetaan verraten vähän. Tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä pimeältä sen takia, että se tosiasiallisesti sitä on, vaan sen takia, että seisomme sellaisella paikalla, josta ei kunnolla näe. Me seistään tällä hetkellä sen vanhan yhteiskunnan viimeisissä päivissä, ja me ei vielä nähdä, mitä sieltä on tulossa, ja koska me ei sinne kunnolla nähdä, me ei myöskään pystytä kuvittelemaan, mitä kaikkea hyvää ja kaunista se ehkä tuo tullessaan — niin kuin ne silmut, joita marraskuussa ei hahmota ja jotka kuitenkin siellä ovat. Mutta aina — me tiedetään historiasta — kun on ollut joku tämmöinen iso yhteiskunnallinen murros, silloinkin, kun se on siinä ajassa näyttäytynyt käsittämättömältä ja kestämättömältä, se on tuonut mukanaan sekä hyviä että myös huonoja asioita. Minä ajattelen, että toivottavasti jo omien lasteni sukupolvi näkee sen kevään, kun meillä ei enää taas ole silmuja, vaan lehdet ovat puhjenneet. — Kiitos.

Arvoisa puhemies, hyvät kollegat! Olen valiokunnan mietinnön kanssa yhtä mieltä siitä, että käsillä oleva kansalaisaloite ei sellaisenaan ole toteuttamiskelpoinen. Se poikkeaa siinä määrin perustuslain nykyisestä kirjoitustavasta, että lisäys johtaisi merkittäviin ongelmiin. Näihin ongelmiin en nyt käy yksityiskohtaisemmin. Olen käsitellyt niitä kansalaisaloitteen lähetekeskustelussa, ja niitä käydään läpi myös mietinnössä varsin perusteellisesti. Mutta käsittelemme nyt kysymystä, joka on paljon suurempi kuin yksittäinen kansalaisaloite tai sen oikeudellinen muotoilu. Puhumme oikeusjärjestyksen tehtävästä heijastaa yhteiskunnan maailmankuvallisia perusratkaisuja, joissa keskustelu eläinten paikasta oikeusjärjestyksessämme on samalla keskustelua siitä, miten arvotamme muita lajeja ja omaa vastuutamme. Muodollisesti kansalaisaloite pyrkii vastaamaan epätasapainoon, joka syntyy, kun perustuslaillinen oikeus, esimerkiksi elinkeinovapaus tai omaisuudensuoja, on vastakkain tavallisessa laissa säädetyn eläinsuojelunormin kanssa. Tiedämme kaikki, että näissä tilanteissa raha yleensä voittaa. Juuri siksi suomalainen yhteiskunta sallii edelleen eläinten massamittaisen kaltoinkohtelun ja miljoonien eläinyksilöiden kuolemanleirit. Järjestelmä on rakennettu niin, että taloudelliset oikeudet painavat enemmän. Tästä syystä perustuslakivaliokunnan mietintö on pettymys. Se tunnistaa kysymyksen vakavuuden mutta päätyy väitteeseen, että tavallinen lainsäädäntö riittää. Samalla se on taas uusi osoitus siitä, miten heikosti Suomi hahmottaa kansainvälisen kehityksen suuntaa ja jää siksi vähitellen jälkeen, kun sen perinteiset verrokkimaat vahvistavat eläinsuojelunäkökulmaa lainsäädännössään myös perustuslakitasoisesti. Näistä syistä kiitän vastalauseen jättäneitä edustajia. Eläinten asemaa on tarpeen vahvistaa perustuslainkin tasolla. Samalla huomautan, että myös useat valiokunnan kuulemista asiantuntijoista olivat tätä mieltä, ja jopa valiokunta itse aikaisemmassa lausunnossaan. Arvoisa puhemies! Olen seurannut keskustelua eläinten asemasta tässä talossa nyt vuosien ajan. Olen kuullut tuntikaupalla puhetta eläinten itseisarvosta ja paremmasta kohtelusta ja kuinka tuo puhe sitten hiljenee, kun siirrytään varsinaiseen säädöstekstiin. Muutaman euron lisäkustannus tuotantoeläintä kohden riittää perusteeksi kaikkein brutaaleimmallekin kärsimykselle. Tiedämme, että ainakaan nisäkkäiden kyky tuntea kipua ja kärsimystä ei eroa olennaisesti ihmisen kokemuksesta. Tutkimuksen karttuessa erot myös muihin eläinluokkiin pienenevät koko ajan. Siitä huolimatta Suomessa tapetaan vuosittain kymmeniä miljoonia eläimiä, joista useimpia on sitä ennen pidetty oloissa, joita emme hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Arvoisa puhemies! Useat valiokunnassa kuullut professorit vertasivat käynnissä olevaa kehitystä historiallisiin yhteiskunnallisiin murroksiin, sellaisiin kuin orjuuden lakkauttaminen ja sukupuolten tasa-arvo. Käsitys oikeuksien piiriin kuuluvista on laajentunut ennenkin, hitaasti vastustuksen kautta mutta kuitenkin. Jokainen muutos on vaatinut ensin ontologisen siirtymän. On täytynyt kysyä, ketkä kuuluvat moraalisen huolenpidon piiriin. Jokainen laajentuminen on aikanaan näyttänyt mahdottomalta tai ennenaikaiselta. Jokainen on edellyttänyt, että joku on ollut valmis sanomaan ääneen sen, mitä ei vielä yleisesti hyväksytä. Kysymys eläinten perustuslaillisesta asemasta on sama kysymys uudessa muodossa. Kansalaisaloitteen 57 000 allekirjoittajaa vaativat, että se on vihdoin aika ottaa vakavasti. Aloitteen muotoilu ei ole kaikilta osin onnistunut, mutta sen sanoma on selvä. Arvoisa puhemies! Tämän päivän politiikassa eläinten asema on vain yksi asia muiden joukossa. Montaa ei täällä salissa ole tänäänkään. Oma käsitykseni kuitenkin on, että kun aika meistä jättää ja jotkut toiset mittaavat valintojamme, arvion ytimessä on vastuumme muita lajeja kohtaan. Kun Hornetit, velkajarrut ja jätevesiasetukset ovat jo aikaa sitten unohtuneet, broileritehtaat ja porsimishäkit muistetaan ja meidän painoarvoamme päätöksentekijöinä punnitaan suhteessa niihin. Siinä arviossa ei tämä mietintö ole meille kunniaksi.

Arvoisa puhemies! Myös vasemmistoliiton mielestä digitaalinen viestinvaihto, viestintä ja posti on tulevaisuutta, mutta ei tällaisin menetelmin ja tällaisessa tahdissa. Suurissa murroksissa on tärkeää, että ne pyritään toteuttamaan niin, että kaikki pysyvät mukana. Jos ajatellaan, että kirjepostiin me ollaan totuteltu satoja vuosia, ja jotkut kulttuurit tuhansia vuosia, niin siihen nähden sitä ei voi mitenkään pitää ihmistahtisena, että muutamassa vuodessa viedään läpi kokonaan uusi viestintäjärjestelmä niin, että sadattuhannet suomalaiset eivät ehdi edes hahmottaa, mitä tapahtui. Korostan, että nyt ei ole kysymys mistä tahansa niin kuin sosiaalisen median viestittelystä. Nyt on kysymys sellaisista palveluista, jotka turvaavat ihmisten omaisuutta, ihmisten toimeentuloa, ihmisten oikeusturvaa ja myös ihmisten henkeä ja terveyttä. Kysyin valiokuntakäsittelyssä, mitä tapahtuu, jos henkilö on tietämättään päätynyt Suomi.fi-palvelun käyttäjäksi ja saa vaikkapa kutsun henkensä säästävään leikkaukseen palvelun kautta mutta kutsu ei koskaan häntä tavoita — kuka korvaa, kuka maksaa, kuka hallitsee riskejä? Ei tässä järjestelmässä kukaan. Aikaisemmin tänä päivänä me ollaan puhuttu tässä salissa jo tietoturvariskeistä, ja ne ovat edelleen akuutteja tietysti myös digitaalisessa siirtymässä ja puhuvat osaltaan sen puolesta, että mieluummin rauhassa katsellen kuin kovin kiirehtäen silloin kun on kysymys hyvin arkaluontoisista ja aika valtavista tietovarannoista. Mutta tässä lakiesityksessä vielä erilliskysymyksenä on se, että ei vain uhata meidän tietoturvaa vaan ihmisten henkeä, terveyttä ja omaisuutta. Esityksessä ei oteta vakavasti riittävän neuvontaresurssin tarvetta. Niiltä osin kuin neuvontaresurssia ylipäätään on, sitä on arvioituun väkimäärään nähden liian vähän, ja laitteiden käytön osalta sitä ei ole lainkaan. Ei oteta vakavasti myöskään viestien toimintavarmuutta. Käytännössähän tämä systeemi johtaa siihen, että kun huomataan, että kaikki viestit eivät menekään perille, niin yksitellen hyvinvointialueet, verottaja ja Digi- ja väestötietovirasto alkavat luoda omia sellaisia seurantajärjestelmiä, joissa sitten katsellaan, onko kukaan käynyt niitä viestejä avaamassa, ja jos ei ole käynyt, niin siihen keksitään sitten joku tekstari tai joku muu systeemi. Mutta näin alkuvaiheessa tämän lakiuudistuksen yhteydessä tällaisia järjestelmiä ei ole systemaattisesti luotu. Valiokunnassa aika paljon käytiin keskustelua ja selviteltiin erilaisia vaihtoehtoja, ja melkein kaikki ehdotukset, jotka valiokunnan puolesta sitten laitettiin selvitettäväksi, joko ignoroitiin tai sitten todettiin taloudellisesti mahdottomiksi — vaikka jokainen meistä varmasti ymmärtää, että ei tarvitse kovin monta missattua leikkausaikaa olla, niin ne säästöt kyllä sulavat aika nopeasti. Lakiesityksessä ei myös tunnisteta lainkaan puolesta-asiointia tai sellaista tilannetta, että ihmisellä itsellään voi olla kompetenssi käyttää yksittäisiä digitaalisia palveluita tai käydä esimerkiksi verottajan sivuilla mutta ei silti ole ikään kuin koko paketti hallussa ja pysty asioimaan kokonaisuudessaan tai kaiken aikaa digitaalisesti. Siellä on niin kuin oletus, että meillä on kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka osaavat mennä nettiin, ja niitä ihmisiä, jotka eivät osaa, ja kaikki, jotka osaavat mennä nettiin, pärjäävät ihan hyvin tässä digitaalisessa maailmassa eivätkä just mitään apuja tarvitse, edes näin vakavissa asioissa. Ja sehän ei ole totta. Se ei ole totta ensinnäkään sen takia, että meillä on paljon ihmisiä, jotka osaavat jo jotain tai joku on opettanut heille jotain mutta joilla kokonaisuus ei ole mitenkään hallussa. Esimerkiksi just eilen juttelin yhden kansalaisen kanssa, jolle oli tullut Suomi.fi-nimellä joku kalasteluviesti. No, hän oli klikannut kaikki mahdolliset linkit sieltä ja jotain kiinaa siellä oli sitten lukenut, koska ei hänellä ole ymmärrystä, miten hänen olisi pitänyt toimia — hän oli vain nähnyt, että lehdissä oli sanottu, että tämmöinen Suomi.fi on nyt tullut ja että se on tärkeä — vaikka hän pankkiasioita hoitaa ihan hyvin itsekseen. Sitten myöskään ei ole tunnistettu sitä, että tosiasiallisesti, koska muu ei ole mahdollista, ihmiset paljon hoitavat läheistensä puolesta asioita, ja voi hyvin olla, että ihmisellä itsellään ei ole minkäänlaista kyvykkyyttä käyttää niitä nettipalveluita, vaikka siellä sitten joku näyttäisikin hänen tunnuksillaan käyvän. Okei, se on laitonta, mutta sitä tapahtuu laaja-alaisesti. Me kaikki tiedetään, että sitä tapahtuu koko ajan. Silloin kun on kysymys näin vakavista asioista, niin se, että niin ei saisi tehdä, ei ole riittävä perustelu jättää huomiotta, että näin tosiasiallisesti tapahtuu. Kaiken tämän vuoksi kannatan edustaja Honkosen hylkäysesitystä. Itse esittäisin tilalle, että me jatkettaisiin tätä Suomi.fi-projektia suostumusperustaisesti, niin kuin tähänkin asti, ja lisättäisiin vielä vähän pökköä pesään tiedotuksessa, joka jo nyt näyttää tuottavan ihan hyvää tulosta ja jolla itse asiassa päästään taloudellisesti hyvin lähelle ilmeisesti niitä tavoitteita, joita tällä lakiesityksellä tavoitellaan, mutta ilman niitä kaikkein keskeisimpiä ja akuuteimpia riskejä, joita tästä hätiköinnistä nyt seuraa.