Perholehto Pinja

Kiitos, arvoisa herra puhemies! Tällä hetkellä eletään erittäin nopeasti kiihtyvää murrosta, jota on verrattu monesti myös teollisiin vallankumouksiin. Tekoäly muuttaa myös työelämää todella nopeaa tahtia. Se muuttaa sitä niin, että osa työtehtävistä katoaa, mutta vielä useampi osa muuttuu, ja lähes kaikissa ammateissa tarvitaan uudenlaista osaamista. Pitäisi kai olla itsestäänselvyys, että mitä nopeampi muutos, sitä enemmän tarvitaan mahdollisuuksia päivittää osaamista, mutta mitä vielä. Kuten todettu, hallitus on toiminut päinvastoin esimerkiksi lakkauttamalla aikuiskoulutustuen mutta lisäksi heikentämällä vapaata sivistystyötä. On hyvin helppo jakaa ihmisille ohjeita, että pitää kouluttautua enemmän, hankkia uusi ammatti, mutta vaikeampi kertoa, miten se tehdään esimerkiksi taloudellisten paineiden keskellä. Arvoisa ministeri Marttinen, Suomessa maksetaan vuosittain miljarditasolla yritystukia. Olisiko aivan mahdoton ajatus harkita, että niiden ehtona olisi jatkossa paremmin myös henkilöstön koulutusmahdollisuudet ja osaamisen päivittäminen?

Arvoisa herra puhemies! Nuorisohan on aina pilalla. Ovat laiskoja, pukeutuvat väärin, tykkäävät vääristä asioista, valittavat liikaa, eivät mene töihin tai ainakin tekevät töitä liian vähän, opiskelevat hitaasti tai väärällä alalla. Ja jos nykynuoret sanovat olevansa huolissaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, toimeentulosta, mielenterveydestä tai siitä, uskaltaako nykymuotoiseen maailmaan unelmoida omasta jälkikasvusta, vastaus meiltä aikuisilta ja päättäjiltä on turhan usein, että pitäisi kovettaa nahkaa, että ennen oli itse asiassa paljon huonommin ja hurjemmin. Joskus siis tuntuu, etteivät nykynuoret kelpaa edes omalle tulevaisuudelleen, ja siksikin, puhemies, olen erityisen kiitollinen erityisesti edustaja Harakalle tästä lakialoitteesta. Ylisukupolvisuus, pitkäjänteisyys ja vastuu myös jälkeen tulevista kuulostavat usein aika itsestäänselvyyksiltä, mutta jos ne todella olisivat sitä, niin me kai toimisimme jo näiden periaatteiden mukaisesti. Kun eduskunta säätää lakeja ja poliitikot tekevät yhteiskunnallisia ratkaisuja, niin ikään kuin automaattisestihan pitäisi arvioida valintojen seurauksia paitsi meille, jotka elämme tässä ja nyt, myös kaikille heille, jotka jälkeen tulevat. Toden totta tässä suhteessa poliittinen järjestelmä kaipaa ryhtiliikettä. Päätöksenteon aikajänne on pirullisen lyhyt. Vaalikausi on neljä vuotta, budjetit laaditaan vuodeksi kerrallaan, gallupeja tulee kuukausittain ja otsikot vaihtuvat päivittäin tai oikeastaan vielä huomattavasti nopeammin, vaikkeivät yhteiskunnan suurimmat kysymykset juuri koskaan noudata tätä samaa aikataulua. Aikuiseksi kasvaminen jo yksistään kestää pari vuosikymmentä, koulutusinvestointien vaikutukset näkyvät vielä pidemmällä viiveellä, ja toisaalta esimerkiksi lapsiperheköyhyyden seuraukset eivät nollaannu yhtenäkään vaalipäivänä. Ajattelen, että meidän tulisi myös olla aika tarkkoja siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme tulevista sukupolvista, sillä nimenomaan tulevista ihmisistä on tullut politiikassa myös kohtuullisen kätevä perustelu, vaikuttava argumentti niihin hetkiin, jolloin omia ehkä pääosin arvovalintoja osin jopa piilotetaan nimenomaan jälkeen tulevien selän taa. Tulevat sukupolvethan eivät pääse itse näihin keskusteluihin kertomaan, mitä mieltä he ovat, mitä mieltä olisivat. Sen takia, että tulevien sukupolvien nimissä voidaan perustella mitä tahansa talouspolitiikasta koulutuspolitiikkaan tai ympäristöpolitiikasta työelämäkysymyksiin, on välillä uhkana tai vähintäänkin riskinä se, että tulevat sukupolvet myös inflatoituvat käsitteenä, jos heihin vedotaan kerta toisensa jälkeen tutkitun tiedon ja tosiasioiden sijaan valikoiden. Mehän nimittäin emme voi täällä väittää suojelevamme huomisen nuoria tai jotenkin pelastavamme Suomea, maapalloa heille, jos me emme ole kiinnostuneita esimerkiksi myös tämän päivän lapsista. Emme voi sanoa, että me teemme kipeitä ratkaisuja heidän tulevaisuutensa mahdollisuuksien vuoksi, jos samat ratkaisut heikentävät niiden lasten elämää, joista huomisen aikuisetkin ylipäätään muodostuvat. Erityisen konkreettisesti tämä minusta kiteytyy juuri lapsiperheköyhyyteen. Sen syventäminen ei ole ylisukupolvista vastuullisuutta vaan vastuuttomuutta, sillä lapsuudessa koetun köyhyyden ja pitkäaikaisen stressin vaikutuksista ei ole mitään epäselvyyttä. Puhemies! Toinen asia, jota jäin pohtimaan tämän lakialoitteen myötä, oli se, kenen näkökulmasta me lopulta määrittelemme sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden. Jos otan esimerkiksi nykynuoret, niin heitäkin kyllä kuullaan ja meillä on valtavan laadukasta nuorisotutkimusta muutenkin. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että nuorten näkemyksiä uskotaan vain silloin, kun ne vahvistavat sen, minkä me aikuiset, me päätöksentekijät, olemme itse jo päättäneet olevan tärkeää. Esimerkiksi nuorisobarometrin tulokset kertovat paljon siitä, millaista tulevaisuutta nykynuoret arvostavat, millaisia kysymyksiä he pohtivat, ja siellä 86 prosenttia piti esimerkiksi ihmisoikeuksia, demokratiaa, luonnon monimuotoisuuden turvaamista ja eläinten oikeuksia jopa talouskasvua tärkeämpinä asioina. Tässä salissa me ehkä joskus pidämme näitä seikkoja jotenkin idealistisina, mutta minusta niitä kannattaisi ennen kaikkea kuunnella, sillä sukupolvien välinen oikeudenmukaisuushan tarkoittaa myös väistämättä sitä, että meidän täytyy sietää päätöksissä ja poliittisessa järjestelmässä myös sitä, että eri sukupolvilla voi olla, usein onkin, aika erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä ja hyvästä yhteiskunnasta. Siksi tämän lakialoitteen mukainen kohtuullisen rakenteellinenkin uudistus siihen, miten me vastuun käsitämme ja miten me sen täällä eduskunnassa ehkä voisimme kantaa, voi olla myös silta näiden eri käsitysten, poliittisten ajatusten ja toisaalta tulevaisuudesta meitä kohden tulevien odotusten suhteen, koska sukupolvivastuu ei tietenkään tarkoita sitä, että me tietäisimme jotenkin täydellisesti, miltä maailma näyttää vuonna 2050 tai 2100, koska emme tietenkään tiedä, mutta ainakin on pakko yrittää nähdä omaa aikaa pidemmälle ja tehdä päätöksiä siihen peilaten. Kiitos vielä kerran erityisesti tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, edustaja Harakalle, kaikille muille tähän aloitteeseen kontribuoineille ja kaikille puolueille myös. On oikein hienoa, että kaikista puolueista on löytynyt tälle yhteistä ajattelua, ja toivon aloitteelle oikein suurta menestystä myös eduskunnassa.

Arvoisa rouva puhemies! Tätä aikaa kuvaa hyvin se, kuinka jo pelkkä sana ”oikeudenmukaisuus” tuntuu toisten mielestä radikaalilta vasemmistolaisuudelta. Sellaiseksi on poliittinen keskusteluilmapiiri muuttunut. Empatia leimataan heikkoudeksi, kohtuullisuus vanhanaikaisuudeksi ja oikeudenmukaisuus jonkinlaiseksi ongelmaksi. Tuntuu, että sellaisin ajatuksin tätä Suomea johdetaan. Orpon—Purran hallituksen vastaus lähes kaikkeen on ollut sama: leikataan, heikennetään, kiristetään, murennetaan. Leikataan sosiaaliturvaa, heikennetään työelämän turvaa, kuritetaan opiskelijoita, työttömiä, sairaita ja lapsiperheitä ja samalla jaetaan kuitenkin velkarahaa, veroaleja, heille, joilla jo valmiiksi menee itse asiassa vähintäänkin hyvin. En tiedä, mistä lähtien tämä sanoma on riittänyt talouspoliittiseksi saati yhteiskunnalliseksi visioksi, enkä ainakaan ajattele niin, että se riittäisi korvaukseksi kasvavasta lapsiperheköyhyydestä, asunnottomuuden lisääntymisestä tai esimerkiksi siitä turvattomuuden tunteesta, jota ikäihmiset kokevat. Julkisen talouden tilanne on Suomessa vakava, sitä ei SDP kiistä. Ei sitä tarvitse mitenkään vähätellä tai kierrellä, koska jokainen velanhoitoon kuluva euro voitaisiin käyttää esimerkiksi koulutukseen, ihmisten hyvinvointiin, hoitoon ja hoivaan, turvallisuuteen, työllisyyteen, kestävään kasvuun. Mutta ei taloutta pidä tasapainottaa millä tahansa keinoilla: ei niin, että pienituloisilta leikataan samalla, kun suuryrityksille tarjotaan kallista yhteisöveroalennusta; ei niin, että julkisia palveluita ajetaan ahtaalle samalla, kun rahaa ohjataan yksityiseen terveysbisnekseen; eikä niin, että tavallisten ihmisten arjesta tehdään epävarmempaa. Ja sitten ihmetellään, miksi kulutus ei vedä, miksi luottamus murenee ja miksi kasvu ei todella käynnisty. Ilman luottamusta on yhteiskunnassa vaikea tehdä oikeastaan yhtään mitään. Jos ei luota siihen, että huominen on turvattu, ei uskalla kuluttaa, vaihtaa työtä, yritys ei uskalla investoida, ihminen ei uskalla opiskella. Sen takia myös talouspolitiikan pitäisi rakentaa suomalaisessa yhteiskunnassa luottamusta eikä murentaa sitä. Puhemies! Tämä hallitus on epäonnistunut kaikissa kolmessa keskeisessä tavoitteessaan: velkaantumisen taittamisessa, työllisyyden edistämisessä ja kasvun käynnistämisessä. Eikä ole siksi ihme, että täällä salissakin on tänään kovin paljon haluttu puhua lähinnä SDP:stä, Espanjasta, sosialisteista ja milloin mistäkin. Huudetaan oravaa niin paljon, ettei vahingossakaan tarvitsisi kantaa vastuuta ja puhua siitä, mitä hallitus on itse saanut omilla päätöksillään aikaan. Käsillä on ennennäkemätön hyökkäys suomalaista hyvinvointivaltiota, sotejärjestelmää, järjestöjä, julkisia palveluita ja ihmisten perusarjen turvallisuudentunnetta kohtaan. Näin taannoin uutisotsikon, jossa luki, että moni suomalainen toivoo seuraavalta eduskunnalta, sinne valittavilta päättäjiltä, ennen muuta ymmärrystä ihmisten tavallisesta arjesta, enkä yhtään ihmettele, minkä takia. Ihmiset eivät koe niin siksi, että joku sanoi televisiodebatissa jotakin, vaan siksi, että päätökset eivät täsmää ihmisten arjen kanssa. SDP:lle talous ei ole mitään elämästä irrallista mekaniikkaa, joka tapahtuu jossakin siellä, vaan se on väline rakentaa turvallisuutta, vapautta, vahvaa yhteiskuntaa, mahdollisuuksia ihmisille ja yrityksille. Sen takia meidän vaihtoehtommekin rakentuu kolmelle periaatteelle: oikeudenmukaisuudelle, työllisyydelle, kestävälle kasvulle. Oikeudenmukaisuus ei tokikaan tarkoita sitä, että ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, vaan se tarkoittaa sitä, että tehdään reilusti ja kohtuullisesti. Valtaosa suomalaisistakin ymmärtää, että julkista taloutta pitää tasapainottaa, mutta he aivan perustellusti odottavat, että ne päätökset ovat edes jotenkin kohtuullisia, että samoilta ihmisiltä ei oteta kerta toisensa jälkeen. Ja kyllä se oikeudenmukaisuus tässä tilanteessa tarkoittaa myös sitä, että täytyy käyttää laajaa keinovalikoimaa. Ei voi olla ideologisesti sokea ja valita vain tiettyjä toimia, koska se johtaa siihen tilanteeseen, jossa Suomi tällä hetkellä on. Sitten toinen periaate eli työllisyys: Sen varaan koko suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu, mutta sekä työllisyyttä että sopimusyhteiskuntaa on kaikki kolme edellistä vuotta pyritty murentamaan. Se ei ole oikea eikä se ole hyvä tie. Se on myös suomalaisten yritysten etu, että täällä kilpaillaan reilusti: ei etsitä halpatyövoimaa, poljeta työehtoja, vaan noudatetaan yhteisiä pelisääntöjä. Ja lopulta se kasvu: Millään muulla tavalla ei tästä suosta tulla ylös kuin kestävällä kasvulla. Täytyy sanoa, että se ei tule pelkästään toivomalla. Se tulee pitkäjänteisellä politiikalla, sillä, että me luotetaan ihmisten hyvinvointiin, osaamiseen, kaikkiin niihin peruspilareihin, joita Suomessa on olemassa, koska meillä on täällä kaikki valttikortit käsissämme, kunhan me vain itse käyttäisimme niitä. Ei tehdä sellaista politiikkaa, joka murentaa ihmisten luottamusta yhteiskuntaan ja sen yhdessä rakentamiseen.