Castrén Maaret

Kiitos, arvoisa puhemies! Tämä keskustelu on ollut erittäin mukavaa, vähän niin kuin äskeinen Ukraina-puhe, koska mehän ollaan kaikki saman tavoitteen ääressä, sen, että me saataisiin potilaille mahdollisimman hyvää hoitoa. Tämä lakiesityshän, joka on esitelty, toivon mukaan nimenomaan johtaa oikeasti siihen, mitä edustaja Hoskonenkin täällä pyytää, hyvään hoivaan ja arvokkaaseen vanhuuteen, eikä vain arvokkaaseen vanhuuteen vaan ylipäätänsä arvokkaaseen sairastamiseen. Niin kauan aikaa kuin meillä jopa viisi miljardia vuodessa menee tavallaan hukkaan, kun me tehdään vääriä asioita, me ei tehdä niitä oikea-aikaisesti ja potilaat odottavat, koska meidän järjestelmä ei kunnolla toimi... Se, mitä nyt haluan vielä korostaa, on se, että kun me puhutaan siitä, että joku leikkaus ei ole vaikuttava, niin se voi olla myös hengenvaarallinen. Potilaita on kuollut polven tähystysleikkauksen komplikaatioihin. Mitkään toimenpiteet eivät ole vaarattomia. Eli oikeasti — nyt puhuu siis professori, ja täällä on väitöskirjantekijäkin paikalla — tieteen merkitys siinä, että me saadaan potilaille vaikuttavaa hoitoa. 30 vuotta sitten leikattiin kaikilta potilailta joitain hermoja vatsalaukun ympäriltä, kun ajateltiin, että se on vatsahaavan syy, kunnes keksittiin, että hetkinen, se olikin pieni bakteeri, minkä jälkeen potilaille syötettiin antibioottikuuri. Mutta näitten muutosten nopeus on liian hidas. Ihan niin kuin edustaja Väyrynen sanoi, meidän täytyy uskaltaa, ja se on ammattimaisuutta, että kun saa tiedon siitä, että joku hoito ei ole vaikuttavaa, niin siitä täytyy pystyä luopumaan. Kolme vuotta kesti, että Kirurgisen sairaalan päivystyksessä kirurgit luopuivat mittaamasta peräsuolesta lämpötilaa potilailta, vaikka se oli havaittu ihan turhaksi. Meillä on paljon sellaista, mitä me tehdään, ja kun siitä tulee rutiinia, niin kun me ei tarpeeksi usein tarkastella oikeasti sitä, mitä me tehdään, meille tulee käytänteitä, jotka oikeasti eivät vain ole haitallisia vaan vievät sitten muilta potilailta resursseja, joilla olisi saatavissa vaikuttavaa ja hyvää hoitoa. Tässä puhuttiin miesten sterilisaatiosta, mutta on myös asioita, jotka meidän täytyy pystyä vaikuttavuuden kautta ottamaan palveluvalikoimaan, esimerkiksi naisten taudit julkisella puolella — aivan huonosti hoidettu homma, että naiset eivät saa apua julkiselta puolelta vaan joutuvat lähes pääsääntöisesti hakeutumaan yksityisille gynekologeille. Tämä on myös miesten asia, koska jos naiset voivat hyvin, niin kotona ja työpaikoilla on paljon kivempaa. [Juha Hänninen: Se on just noin!] Edustaja Lohi puhui siitä, että päätökset ovat vaikeita silloin kun luovutaan jostain, ja siinä nyt korostan kyllä meidän ammattilaisten otetta, että rohkeasti. Sitä voi tehdä pienimuotoisiakin kokeiluja, miltä tuntuu, jos ei tehdäkään enää noin vaan tehdäänkin jollain toisella tavalla, ja opitaan toisiltamme. Olin todella iloinen, kun edustaja Lohi otti esille tämän hammashuollon, josta ainakin Helsingin kaupunginvaltuutetut tietävät, kuinka paljon minä olen vuosien varrella paasannut, koska Helsingissäkin on valtavan pitkät jonot hammashuoltoon. Meillä on palveluseteleitä, jotka eivät toimi, ja nyt on vielä tehty päätös, että julkisen käyttämät rahat eli julkiset kustannukset olisivat jotenkin salaisia. Kyllä mielestäni avoimuus ja luottamus siihen, että meidän verorahat käytetään hyvin, on se, millä me lähdetään liikkeelle. Olin kirjanjulkistamistilaisuudessa, Kolan—Koivukosken Yhteistyöjohtaminen, ja siinä sanottiin suoraan, ettei Suomen kasvun puute johdu siitä, että meillä ei olisi tarpeeksi resursseja vaan siitä, että me ei tehdä yhteistyötä. Tässä nimenomaan edustaja Lohikin peräänkuulutti sitä, miksi me emme silloin käytä näitä yksityisen hammaslääkäreitä toisella tapaa. Näitä meidän pitäisi löytää, koska henkilöt, jotka puhuvat erittäin vakuuttavasti tästä, että tarpeet eivät kohtaa sitä palvelua, jota me tarjotaan... Nimenomaan näissä nivelkohdissa, kun potilas siirtyy yksityiseltä julkiselle tai julkisella puolella osastolta toiselle, tulee sitä ongelmatiikkaa. Eli se yhteistyö. Lopuksi: Olen aika vakuuttunut siitä, että me pystyttäisiin huomattavasti paremmin ja tehokkaammin saamaan joka ikinen potilas aikaisemmin hoitoon, jos me ammattilaisetkin oikeasti otettaisiin nyt asiaksemme se, että me tieteen kautta tehdään hyviä päätöksiä, löydetään ne vaikuttavat hoidot ja uskalletaan luopua asioista, jotka eivät ole tuottavia potilaillekaan. Se on yleensä huomattavasti parempi potilaallekin, kun häntä ei hoideta ei-vaikuttavilla tavoilla. Todellakin tieteentekijänä ja lääkärinä kiitos, ministeri Rydman, tästä esityksestä, joka toivottavasti avaa laajemman keskustelun ja myös ehkä tuo päätöksenteolle osaamista tähänkin taloon. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Tämä lakiesitys on todella hieno, ja keskityn nyt tähän kohtaan, joka varmasti potilaille on se kaikkein tärkein, eli saattohoitoon. Usein kun puhutaan siitä, että ihminen pelkää kuolemaa, niin kysymys ei ole siitä, että pelkää sitä kuoleman varsinaista hetkeä, vaan siitä, että pelkää niitä aikoja ennen kuolemaa ja sitä, kuinka paljon siinä on kärsimystä ja vaikeutta. Kun 18-vuotias Maaret oli päässyt sairaanhoitajakouluun mutta ei ollut vielä millään lailla pätevä oikeasti sairaanhoitajana hoitamaan potilaita, niin tehtävä olikin Kirurgisessa sairaalassa se, että sellaisten kuolevien potilaiden luona istuttiin ihan siis niin sanotusti tuntitolkulla, pidettiin kädestä, luettiin Helsingin Sanomia, ja kun siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia, soitettiin puhelimella esimerkiksi Amerikkaan pojalle viimeisiä puheluita ja pidettiin ihan yksinkertaisesti seuraa. Se oli sen ajan parasta mahdollista saattohoitoa. Sen jälkeen, ihan niin kuin edustaja Sarkomaa tässä sanoi, kyllä minullakin jäi semmoinen elinikäinen tahtotila saattaa näitäkin asioita parempaan jamaan. Meillä on 60 000 potilasta vuodessa, jotka kuolevat, ja vähintään 30 000 niistä tarvitsee saattohoitoa. Näiden joukossa viisi prosenttia on lapsia, eli tämä ei ole missään tapauksessa vain vanhusten asia. Pitkään on tehty hyvää työtä. On ollut erilaisia työryhmiä, on tehty suosituksia, raportteja. Tällä hetkellä kuitenkin tilanne on se, että vaikka lainsäädäntö nytkin jo määrittää sen, että meidän pitää antaa potilaalle riittävän hyvää ja parasta mahdollista hoitoa, niin saattohoito on hyvin erilaista eri hyvinvointialueilla. Palliatiivisia keskuksia löytyy kolmesta neljäsosasta hyvinvointialueita, konsultaatiota ympäri vuorokauden ei sitäkään saa kaikkialla. Tässä ei ole kyse vain siitä, että jos on kotikuolemasta kyse, perheen pitää pystyä soittamaan, vaan myös siitä, että ammattilaiset tarvitsevat usein apua näissä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon vaikeissa tilanteissa niiltä, jotka ovat erityisen perehtyneitä asioihin. Ambulanssilääkärinä ja ensihoidosta, päivystyksistä, vastaavana toimialajohtajana on enemmän kuin muutaman kerran elämän loppuvaiheen ennakoiva hoitosuunnitelma selkeästi puuttunut, ja näistä tulee todella ikäviä tilanteita. Tämäkin on semmoinen asia, että se vaatii erityistä osaamista. Tänään vietetään Euroopan tohtoreiden ensimmäistä päivää, eli ensimmäistä kertaa juhlitaan sitä, että tohtorikoulutus on olemassa ja se on hyvää. Täällä edustaja Kokko sanoi tai välihuusi, että on kiva, kun hallitus tekee hyviäkin asioita — hänhän on itse väitöskirjan tekijä, täytyy tässä tänä päivänä mainita. Vaikka tässä todellakin tehdään hyvää työtä ja saattohoidosta ollaan samaa mieltä, niin eutanasiastapa ei sitten enää ollakaan, joka omasta mielestäni on tämän hyvän palliatiivisen ja hyvän saattohoidon lisäksi erinomaisen tarvittava palvelu potilaille. Nyt on ilo, kun ministeri Rydman oikeasti istuu salissa ja kuuntelee. Olen tehnyt professori Juho Lehdon kanssa, joka tulee siis Tampereen yliopistosta, kirjallisen kysymyksen palliatiivisen hoidon erikoislääkärikoulutuksesta, josta jo edustaja Sarkomaakin täällä puhui. Tiedän, että se on myötätuulessa, mutta nyt kyllä tarvittaisiin ihan oikeasti päätös, jolla myös erikoislääkärikoulutus saataisiin käyntiin. Meillä on professoreita, meillä on hyvää tutkimusta, mutta ilman, että me saadaan vielä tämä niin sanotusti viimeinen kulmakivi tähän, meiltä puuttuu jotain. Minä toivon, että tämä lakiesityskin saattelee tälle tielle, niin että saadaan tämäkin päätös tehtyä. Erinomainen lakiesitys — kiitän siitä sekä ministeri Juusoa että ministeri Rydmania. Toivon, että potilaat saavat parasta mahdollista hoitoa silloin, kun elämä pelottaa ja tulevaisuus ei ole kovinkaan valoisa. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Pelkkä rahan kaataminen ei ratkaise soten ongelmia. Kuten pääministeri totesi, jos menot päästetään kasvamaan hallitsemattomasti, muutaman vuoden päästä vaadittavat päätökset ovat todella vaikeita. Kysymys on, kuten aamu-tv:kin totesi: ”Mitä väki tarttee?” Potilaan tulee olla tässä keskiössä. Hallitus ei keskity vain siihen, paljonko rahaa käytetään, vaan siihen, miten sitä käytetään. Veronmaksajien rahat on laitettava tehokkaaseen käyttöön. Rahoitusmallia on uudistettu, normeja on kevennetty, koulutuspaikkoja lisätty ja vuokratyövoiman käyttöä on suitsittu sadoilla miljoonilla. Aamu-tv:ssä todettiin, että rotia tarvitaan. Meidän tulee vähentää medikalisaatiota, terveiden ylihoitoa, joka saattaa johtaa sitten sairaiden alihoitoon. Helsingin Sanomissakin todettiin, että järjestelmiä tänä päivänä rakennetaan vaatimusten ja oletusten varaan. Tämä ei ole hyvä. Meillä on asiat hyvin. Hoito ei Suomessa riipu lompakon paksuudesta. Tätä täytyy ylläpitää, ja tähän tarvitaan ei vain poliitikot vaan koko yhteiskunta. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Olen vuodesta 92 ollut mukana ensihoidon maailmassa ja kehittämässä ensihoitoa, mukana asetuksen kirjoittamisessa, kansallisten hoitolinjausten aikaiseksi saamisessa, ja ensimmäinen ensihoidon professori on minulle aikanaan väitöskirjan tehnyt. Nyt on aika viedä ensihoito vielä yksi askel eteenpäin. Silloin kun aloitin ensihoitotyön, palomiehet antoivat liuotuslääkkeitä sydäninfarktipotilaille. Se loppui saman tien, kun astuin Mäntsälän pelastuslaitokselle. Tänään olemme keskustelemassa siitä, että ensihoitajien ammattitutkinnon kautta pitää tulla laillistuminen, mikä on todella tärkeä asia. Valiokunnassa keskusteltiin tänään asiantuntijoiden kanssa mutta ensihoidosta varsin vähän. Ne ensihoitajat, jotka ovat suorittaneet ammattikorkeakoulussa 240 opintopisteen ensihoitajan koulutuksen tai 90 opintopisteen ensihoitajakoulutuksen sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen, tulisi todellakin laillistaa sairaanhoitajan lisäksi myös ensihoitajina. Ensihoitajan työ sairaalan ulkopuolisessa ensihoidossa on työtä, johon sairaanhoitajakoulutus ei anna riittäviä valmiuksia. Ensihoitaja vastaa usein ainoana terveydenhuollon ammattilaisena kriittisesti sairaan potilaan hoidosta sairaalan ulkopuolella. Hän vastaa sairaalan ulkopuolella kiireettömien potilaiden hoidon tarpeen arvioinnista ja palveluohjauksesta ja niihin liittyvistä päätöksenteosta. Ensihoitaja vastaa myös sairaalan ulkopuolella useista operatiivisten tilanteiden johtamisista viranomaisyhteistyössä. Kriittisesti sairastuneiden ja vammautuneiden hätätilapotilaiden sairaalan ulkopuolinen ensihoito on erikoisosaamista, jota ei kouluteta vastaavalla tavalla muille terveydenhuollon ammattihenkilöille. Vain laillistettu terveydenhuollon ammattihenkilö saa tehdä hoidon tarpeen arviointia. Hoidon tarpeen arvioinnin osaaminen on keskeinen osa ensihoitajan tehtävää ja edellyttää yleissairaanhoitajan tehtävistä poikkeavaa erityisosaamista siksi, että päätökset tehdään sairaalan ulkopuolella varsin erilaisin rajatiedoin kuin sairaalan tai terveyskeskuksen sisällä. Hoidon tarpeen arvioinnin osaaminen on keskeinen edellytys potilasturvallisuudelle. Tällä hetkellä ensihoitopalvelussa ensihoitajan nimikkeellä työskentelee hyvin erilaisella koulutustaustalla olevia, ja tämä aiheuttaa sekaannusta ja väärinymmärrystä vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi moniammatillinen yhteistyö eri viranomaisten kanssa edellyttää, että myös ensihoitajan nimikkeeseen liittyvä osaamisen taso ja vastuualue tehdään näkyviksi ensihoitaja-ammattinimikkeen laillistamisella. Moniammatillinen yhteistyö edellyttää, että ensihoitaja tunnustetaan omaksi laillistetuksi ammatikseen, jotta muut toimijat tietävät selkeästi ensihoitajan osaamisen ja vastuualueet. Ensihoitaja-ammattinimikkeen laillistaminen on keskeinen tekijä sairaalan ulkopuolisessa potilas- ja työturvallisuuden varmistamisessa, sillä se auttaa takaamaan, että ensihoitajan osaaminen on valtakunnallisesti määriteltyä ja yhtenevää. Nykyinen hajanainen koulutuskenttä muodostaa potilas- ja työturvallisuusriskin sekä lisää vaihtelua potilaalle tarjotun hoidon laadussa, koska ensihoitaja-nimikkeellä voi työskennellä henkilöitä, joiden todellisesta osaamistasosta ei ole varmuutta. Laillistaminen varmistaa, että jokainen nimikettä käyttävä on täyttänyt tietyt koulutus- ja osaamisvaatimukset. Ammattinimikkeen laillistaminen auttaa yleisesti lisäämään luottamusta ensihoitopalveluun, sillä se antaa viranomaisille työkalut valvoa ammatinharjoittajia ja puuttua tarvittaessa epäasianmukaiseen toimintaan. Yleinen luottamus viranomaisiin on myös keskeinen tekijä yhteiskunnallisen resilienssin ja kokonaisturvallisuuden vahvistamisessa. Ensihoitaja-ammattinimikkeen laillistaminen on käytännön askel kohti hoitokäytäntöjen yhtenäistämistä, hoitotulosten parantamista ja ensihoitajien roolin vahvistamista monialaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä. Olemme puhuneet usein tässä salissakin siitä, että ensihoidolla on yhä merkittävämpi rooli, kun yksiköitä suljetaan ja matkat potilailla hoitoon ovat varsin pitkiä. Nyt on aika ottaa seuraava askel ja katsoa, että ensihoitajan laillistaminen tulee todeksi. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Julkiset hankinnat ovat keskeinen osa suomalaisen yhteiskunnan toimintaa, ja niiden vuosittainen arvo on noin 38 miljardia euroa. Pelkästään sotepuolella HUS tekee hankintoja vuodessa noin miljardin euron edestä: sairaalatarvikkeita, laitteita, palveluita pesulasta ja kuljetusosastoilta. Puhutaan merkittävistä summista. Koska kyse on veronmaksajien rahoista, on tärkeää, että ne käytetään mahdollisimman tehokkaasti, avoimesti ja tarkoituksenmukaisesti. Meillä jo edustaja Vuornos antoi tästä hyviä esimerkkejä. In-house-yhtiöiden lisääntyessä kilpailu on kaventunut ja vaikeuttanut erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten pääsyä mukaan julkisiin tarjouskilpailuihin. Tarvitaan siis muutos selkeämpään, toimivampaan ja taloudellisesti kestävämpään julkisten hankintojen järjestelmään. Tämä uudistus vastaa siihen.