Kontula Anna

Arvoisa puhemies! Hallituksen tulevaisuusselonteon ensimmäinen osa on ajankohtainen ja tärkeä asiakirja. Se ei ole vain analyysi Suomen paikasta maailmassa vaan ennen kaikkea väline, jolla rakennamme yhteistä ymmärrystä siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa sekä miten ja missä määrin voimme ohjata tätä kehitystä. Valiokunta kuuli mietintöä varten asiantuntijoita kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa arvioitiin itse selontekoa, jota pidettiinkin korkeatasoisena, systemaattisena ja strategisen ennakoinnin kriteerit täyttävänä kokonaisuutena. Sellaisena se rakentaa yhteistä tilannekuvaa ja tukee ennakoivaa hallintoa. Toisaalta asiantuntijat nostivat esiin myös useita kehityskohteita. He kiinnittivät huomiota esimerkiksi siihen, että selonteossa valittu näkökulma korostaa varsin yksipuolisesti valtioiden roolia toimijoina. Valtionhallinnolle tämä on tietysti luontevaa, mutta samalla se väistämättä kaventaa näköalaamme. Kansainvälinen toimintaympäristö on tärkeä, mutta yhtä tärkeää olisi tarkastella omaa yhteiskuntaamme: taloutta, osaamista, alueellista kehitystä, hyvinvointia ja väestön tulevaisuusnäkemyksiä. Tulevaisuus ei nimittäin synny vain hallinnossa vaan myös kansalaisyhteiskunnassa, yrityksissä, kulttuurisissa muutoksissa ja ihmisten arjessa. Valiokunta yhtyy asiantuntijakuulemisissa esitettyyn toiveeseen, että skenaarioiden todennäköisyyksiä ja vaikuttavuutta tulisi arvioida systemaattisemmin, jotta ennakointi palvelisi paremmin myös käytännön päätöksentekoa. Politiikka on jatkuvaa valintojen tekemistä, ja tässä työssä on äärimmäisen tärkeää ottaa huomioon erilaisten tulevaisuuskuvien todennäköisyyksiä ja mitä sen toteutuminen käytännössä tarkoittaisi: mitä kunkin toteutuminen käytännössä tarkoittaisi esimerkiksi perheille, työntekijöille, vielä syntymättömien sukupolville tai jonkun muun lajin yksilöille. Arvoisa puhemies! Asiantuntijakuulemisten toisessa vaiheessa valiokunta keskittyi muutamaan teemaan. Niitä tarkasteltiin 25 vuoden päähän tulevaisuuteen. Kuulemisten perusteella valiokunta tiivisti mietintönsä keskeiset viestit. Kauaskantoisin näistä havainnoista on, että olemme siirtyneet vakauden ajasta jatkuvien kriisien ja epävarmuuden aikaan. Olemme siirtyneet vakauden ajasta jatkuvien kriisien ja epävarmuuden aikaan. Kriisit eivät ole enää poikkeuksia, kuten ne ovat olleet siinä maailmassa, mihin nykypäivän työikäiset ovat kasvaneet. Niistä on tulossa normaali. Tämä muuttaa kaiken ja erityisen perustavanlaatuisesti sitä, miten meidän tulee ajatella politiikkaa ja päätöksentekoa. Jatkossa yhteiskuntien on rakennettava järjestelmiään sillä oletuksella, että erilaisten šokkien jälkiä korjataan samanaikaisesti kun jo reagoidaan uusiin. Ennakointi ei voi enää perustua yhteen todennäköiseen tulevaisuuteen, vaan meidän on varauduttava useisiin, jopa keskenään ristiriitaisiin, kehityskulkuihin. Hyvä esimerkki tästä on ilmastonmuutos. Meidän on varauduttava verraten nopeaan lämpenemiseen mutta myös kylmenemiseen, mikäli skenaariot merivirtojen hidastumisesta käyvät toteen. Tämä tarkoittaa, että tarvitsemme ratkaisuja, jotka toimivat useissa eri tulevaisuuksissa. Toinen keskeinen viesti liittyy maailmanjärjestyksen muutokseen. Emme ole siirtymässä vain moninapaiseen maailmaan vaan sirpaloituvaan maailmaan, jossa erilaiset arvot, järjestelmät ja toimintalogiikat kilpailevat keskenään. Tämä ei vähennä yhteistyön tarvetta mutta tekee siitä entistä haastavampaa. Kolmas viesti koskee ekokriisiä. Siinä, missä hallinto ja politiikka on rakennettu työskentelemään teema ja sektori kerrallaan, nyt meidän pitäisi saada koneesta irti epäsovinnaisia rajojen ylityksiä ja yhteistyötä. Ekokriisissä on kyse moniulotteisesta kokonaisuudesta, joka vaikuttaa muun muassa ympäristöön, talouteen, turvallisuuteen ja ihmisten arkeen. Muutoksen suuntaan ja nopeuteen voidaan vaikuttaa — joskin vuosi vuodelta rajallisemmin — mutta se edellyttää ennakointia, sopeutumista ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Erilliset ilmasto-, metsä-, vesistö- ja infrastruktuuriohjelmat eivät riitä. Tarvitaan kokonaisuuksien ja keskinäisriippuvuuksien tunnistamista ja niitä huomioivaa päätöksentekoa. Neljäs viesti liittyy ruokaturvaan ja huoltovarmuuteen. Ruokajärjestelmämme on altis laadullisesti hyvin monenlaisille häiriöille, ja siksi myös sen kestävyyttä on vahvistettava monipuolisesti niin perinteisen maa- ja metsätalouden kuin uusien teknologioiden ja tuotantotapojen kautta. Viides viesti koskee teknologian murrosta, erityisesti tekoälyä. Tekoäly voi tuoda merkittäviä uusia mahdollisuuksia mutta myös lisätä eriarvoisuutta, horjuttaa työmarkkinoita ja mahdollistaa vihamielisiäkin vaikuttamisen muotoja. Tämä murros tapahtuu nopeasti, ja siihen varautuminen on välttämätöntä ja kiireellistä. Arvoisa puhemies! Näiden havaintojen pohjalta tulevaisuusvaliokunta esittää joukon ponsia. Kolme niistä koskee prosesseja eli lähinnä sitä, miten ennakointia tulisi tehdä. Valiokunta esittää, että tulevaisuusselonteon kahden osan järjestystä muutetaan. Jatkossa laajan virkamiestyönä kootun toimintaympäristöanalyysin tulisi valmistua ennen vaaleja yhteiseksi tietopohjaksi. Tällöin kulloinenkin hallitus voisi laatia temaattisesti rajatun toimenpideosuuden heti vaalikauden alussa. Tämä kytkisi tulevaisuustyön tiiviimmin hallitusohjelmaan ja potentiaalisesti lisäisi sen vaikuttavuutta. Lisäksi valiokunta korostaa kansalaisyhteiskunnan osallistumista ja esittää sukupolvivastuulain edistämistä. Tavoitteena on varmistaa, että päätöksenteossa huomioidaan systemaattisesti myös demokratian vahvistaminen ja tulevien sukupolvien oikeudet ja hyvinvointi. Loput valiokunnan ponsista kohdistuvat sisältöihin. Valiokunta korostaa tarvetta vahvistaa varautumista epävarmuuteen ja tekoälyn tuomiin muutoksiin ja nostaa esiin kilpailukyvyn, osaamisen, teknologian hyödyntämisen ja kestävän kasvun merkityksen. Se painottaa uudistavaa resilienssiä, jossa yhteiskunta ei vain selviydy kriiseistä vaan hyödyntää niitä oppimiseen ja uudistumiseen. Edelleen valiokunta korostaa ruokaturvaa ja kriittisten toimintojen jatkuvuutta muuttuvassa ympäristössä. Se haluaa myös painottaa lasten ja nuorten osallisuutta, ei vain päätöksenteon kohteina vaan aktiivisina toimijoina tulevaisuuden rakentamisessa. Hyvät kollegat, arvoisa puhemies! Jos mietinnön punainen lanka tiivistetään yhteen ajatukseen, se on tämä: Tulevaisuus ei voi olla vain varautumista. Se on lastemme maailma, jota rakennamme kriisien keskellä mutta toivottavasti tietoisesti, ennakoivasti ja yhdessä. Tämä edellyttää meiltä kykyä kohdata epävarmuus, hyväksyä, että emme tiedä kaikkea ja silti on tehtävä päätöksiä, ja samalla kykyä uudistua, nähdä kriiseissä myös mahdollisuuksia ja rakentaa niiden pohjalta parempaa yhteiskuntaa. Tulevaisuusvaliokunnan mietintö on kutsu tähän työhön. Se on kutsu vahvistaa ennakointia, lisätä osallistumista ja ottaa pitkä aikaväli vakavasti päätöksenteossa. Politiikalle ja ehkä ihmisluonnolle yleisemminkin on tyypillistä, että pienet tämän päivän asiat hautaavat alleen suuret huomisen asiat. Parhaillaan elämme kuitenkin aikaa, jossa tällainen lyhytnäköisyys on ylellisyyttä. Jos emme kykene arvioimaan erilaisten kehityskulkujen tai omien päätöstemme pitkän aikavälin vaikutuksia, supistuu politiikka tulipalojen sammutteluun. On selvää, että pienen maan mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteensa on rajallinen. Valiokunta kuitenkin kannustaa hyödyntämään maksimaalisesti sen toiminnan tilan, joka meillä on. Se edellyttää vahvaa tutkimukseen perustuvaa ennakointia ja kehityskulkujen analyysiä sekä tietysti melko paljon rohkeutta myös meiltä poliitikoilta. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Pari asiaa vielä kommenttina edustaja Kallion viimeisimpään puheenvuoroon: On totta, että jos me ajatellaan maankäyttöä pelkästään ruuantuotannon näkökulmasta, ilmastonmuutoksen oloissa voi olla järkevää pitää jonkin verran eläimiä kasviperäisen ruuantuotannon ohessa, mutta mikään välttämättömyys tämä ei ole. Meillä on tutkimusta siitä, että myös kasviperäisesti me pystytään tuottamaan meidän ruuantuotantoon korkea kotimaisuusaste, korkea omavaraisuusaste. Toinen asia, mihin kiinnitin hänen puheenvuorossaan huomiota, oli se, että hän ei juurikaan hahmottanut eläintuotannon kotimaisuusasteen heikkoutta. Meillähän eläintenpidon keskeisenä tekijänä on se, että me tuodaan sekä rehua että muita tuotannontekijöitä kansainvälisiltä markkinoilta. Eli suomalainen eläinten tehotuotanto ei ole missään tapauksessa kotimaista, itse asiassa hyvin kaukana siitä, ja olisi suurissa vaikeuksissa, mikäli näitä kansainvälisiä tuotantoketjuja ei olisi käytettävissä. Sitten oleellista on huomata, että ne nurmialueet, joilla tätä eläintuotantoa perustellaan, olisivat käytettävissä ekokatastrofin kiihtyessä myös moneen muuhun tarkoitukseen kuin ruuantuotannon hyötysuhteeltaan heikkoon eläintuotantoon, esimerkiksi muihin biomassan käyttötarkoituksiin, kuten kaikkeen siihen, mitä me tarvitaan, jotta me voidaan korvata muovin käyttö. Eli jos me emme voi käyttää fossiilisia, jos emme voi tuottaa muovia ja mikromuovin olosuhteissa se ei ole kannattavaakaan, niin meidän täytyy varata osa biomassasta kaikkeen sellaiseen tavaratuotantoon, johonka sitä ei muovin aikakaudella ole niin paljon tarvittu, ja nurmialueet toimivat tässä erinomaisesti. Samaten nurmialueet toimivat hiilensidontaan. Edustaja Kallio esitti myös epäilyn siitä, että osa näistä aloitteentekijöistä on varmaankin sitä mieltä, että Suomessa ei enää saisi tuotantoeläimiä pitää lainkaan. Itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämän mallista tehoeläintuotantoa, mitä meillä nyt on, Suomessa ei tarvita, ja olen tehnyt tästä lakialoitteenkin. Sen sijaan pienimuotoista eläintuotantoa voi kyllä olla eläinten oikeuksia kunnioittaen.

Arvoisa puhemies! Useimmissa tapauksissa se koira nähdessään jonkin uhkaavan vauvaa, tai aikuista ihmistä, pyrkii puolustamaan tuttua, mutta usein myös tuntematonta, ihmistä siitäkin huolimatta, että se altistaa itsensä siinä kivulle. Minun oma koirani pelkää kaikkea mahdollista vesikupeista lähtien. Siitä huolimatta, kun me ensimmäistä kertaa törmättiin hevoseen, joka on painoltaan 20-kertainen suhteessa koiraan, hän asettuu eteeni, murisee ja haukkuu siltä varalta, että tämä otus mahdollisesti olisi vihamielinen. Eikö se kerro, että myös koira on erityinen, että koira on erityinen ja että kissat, jokainen yksilönä, ovat erityisiä? Myös ihmiset toki lajina ja yksilöinä ovat erityisiä, mutta se ei tarkoita, että ihmisen erityisyys antaisi ihmiselle oikeuden kohdella muita eläviä olentoja sellaisella tavalla, joka ei kestä päivänvaloa, ei meidän omien moraalikäsitysten puitteissa eikä myöskään ehkäpä sen koiran moraalikäsitysten puitteissa. Tässä keskustelussa on useampaan kertaan noussut esille, että kyseessä olisi päivänpoliittinen aihe, minkä tulkitsen niin, että sillä viitataan ohimenevyyteen tai lyhytaikaisuuteen. Näinhän ei millään lailla ole silloin kun puhutaan eläinten asemasta yhteiskunnassa. Viittaan tässä lyhyesti vain Plutarkhokseen, joka esimerkiksi kirjassaan Lihansyönnistä kuvaa sitä, mitenkä hänen mielestään väkivaltaa ei tulisi kohdistaa eläimiin, koska se samalla raaistaa ihmistä ja lisää myös väkivaltaa ihmisten välillä. Porfyrios, joka eli samoihin aikoihin, oli pitkälti samaa mieltä Plutarkhoksen kanssa. Tai jos mennään tuhat vuotta eteenpäin, Franciscus Assisilainen perustaessaan fransiskaaniveljeskuntaa kielsi eläinten kaikkinaisen hyväksikäytön muutoin kuin poikkeustilanteissa, ei siis pelkästään eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaan myös esimerkiksi hevosella ratsastamisen sellaisessa tilanteessa, kun se ei ollut välttämätöntä esimerkiksi veljen sairastumisen vuoksi tai muussa hätätapauksessa. Franciscus Assisilainen tunnetaan myös siitä, että hän ei pyhimyslegendan mukaan suinkaan käskenyt eläimiä, millä monet muut pyhimykset korostivat omaa erityistä karismaansa, vaan neuvotteli eläinten kanssa. Hän neuvotteli kuuluisan Gubbion suden kanssa siitä, että gubbiolaisia ei saa enää syödä. Tässä olisi monelle susipoliitikollekin, mistä ottaa oppia. Eli kysymykset siitä, miten me kohdellaan eläimiä, eivät suinkaan ole päivänpoliittisia kysymyksiä, vaan aitoja, ihmisen mukana kulkevia, perustavan tason eettisiä kysymyksiä. Mutta olen kyllä yhtä mieltä siitä, että tässä kohtaa ne nousevat teollisen ajan näkökulmasta aivan uudella tavalla esiin, ja tässä viittaan todisteeksi kansainväliseen kehitykseen, jossa tosiaankin monessa maassa lainsäädäntöä on uudistettu ja myös perustuslakeihin on otettu mainintoja, jotka vahvistavat muiden lajien asemaa. Toisaalta me tiedetään esimerkiksi, että Suomessa eläinlääkärikulut ovat kasvaneet merkittävästi, mikä kertoo siitä, että ihmiset pyrkivät hoitamaan lemmikkejään ja ovat valmiit sijoittamaan paljonkin perheen resursseja näiden hyvinvointiin. Yli 70 prosenttia suomalaisista ajattelee, että lemmikki on nimenomaan perheenjäsen. Edelleen tästä tietynlaisesta eläinten asemasta kannettavan huolen vahvistumisesta kertoo turkistarhauksen nykytila. Turkistarhausta ei lopulta näytä lopettavan lainsäätäjä, vaan markkinat, kun ihmiset eivät halua kulkea kuolleiden eläinten nahoissa. Sitä kautta toiminta käy vähitellen kannattamattomaksi hallituksen tuista huolimatta. Samalla kuitenkin on sanottava, että eläintuotanto ja siellä esiintyvät ongelmat ovat nyt suurempia kuin koskaan aikaisemmin, kun sitä mitataan niiden eläinyksilöiden määrällä tai kärsimyksellä, joita on sen piirissä. En nyt tiedä edustaja Mehtälän kotitilan tilannetta, vaikka hän sitä tässä kuvasikin, mutta kun puhutaan eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä, niin normaalilla maidontuotantoon keskittyvällä tilalla vasikka saa olla emonsa kanssa maksimissaan vuorokauden. Me tiedetään, että kyseessä on laji, joka muistuttaa hyvin paljon ihmistä, ja me tiedetään, että kyseessä on laji, jossa poikanen ja emo muodostavat hyvin läheisen suhteen ja emon antama ohjeistus ja opastus ja huolenpito ovat äärimmäisen tärkeitä sille poikaselle — kuinka voidaan puhua lajityypillisestä elämästä, jos yhteinen aika oman äidin kanssa on alle vuorokausi? Jatkuvasti tutkimuksen kehittyessä me saadaan yhä uutta näyttöä siitä, että se tuska, mitä sekä äiti että lapsi tässä erottamistilanteessa osoittavat aivan selvästi, on hyvin paljon samanlaista kuin mitä ihmisäiti saattaisi osoittaa, jos häneltä vietäisiin lapsi alle vuorokausi tämän syntymästä. En tiedä, Mehtälällä ilmeisesti on lihakarjatila. Näillä vasikat monesti saavat olla pidempään emojensa kanssa, mutta siellä vastaan tulee sitten huomattavan lyhyt elinikä. Jos ajatellaan, että normaali nauta voi elää 15—20 vuotta ja tällaisella lihakarjatilalla Suomessa keskimääräinen elinikä on puolitoista—kaksi vuotta, niin nämä sonnit saavat siis yhden kymmenesosan luonnollisesta elämänkulustaan. [Puhemies koputtaa] Kuinka voidaan ajatella, että on lajityypillistä, että ihmiset saavat elää ensimmäiset puolitoista vuotta elämästään? — Kiitoksia.

Arvoisa puhemies! Tiedossa on, että porsaiden kirurginen kastraatio tuottaa merkittävää kärsimystä, olisi eläinsuojelurikos, jos se tehtäisiin samoin ehdoin kissalle tai koiralle, ja se on muualla Euroopassa harvinainen tai väistyvä toimenpide. Sikataloutta on todistetusti mahdollista harjoittaa Euroopassa ilman kirurgista kastraatiota, ja tähän suuntaan mennään Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Ruotsissa. Miten se muka voisi olla niin mahdotonta Suomen kaltaisessa maassa? Ovatko suomalaiset siat jotenkin huonommin käyttäytyviä kuin brittisiat, jotenka heidän kohdallaan täytyy toimia toisella tapaa kuin muiden maiden sikataloudessa pyritään toimimaan? Yritän yleensä politiikassa aina hahmottaa myös omastani poikkeavia kantoja, ja mielestäni aika usein siinä onnistunkin, mutta tässä kohtaa minun on rehellisesti sanottuna tosi vaikea ymmärtää, miten kenenkään moraali — kenenkään moraali — kestää puolustaa eläimen tarpeetonta kärsimystä.

Arvoisa puhemies! Myös vasemmistoliiton mielestä digitaalinen viestinvaihto, viestintä ja posti on tulevaisuutta, mutta ei tällaisin menetelmin ja tällaisessa tahdissa. Suurissa murroksissa on tärkeää, että ne pyritään toteuttamaan niin, että kaikki pysyvät mukana. Jos ajatellaan, että kirjepostiin me ollaan totuteltu satoja vuosia, ja jotkut kulttuurit tuhansia vuosia, niin siihen nähden sitä ei voi mitenkään pitää ihmistahtisena, että muutamassa vuodessa viedään läpi kokonaan uusi viestintäjärjestelmä niin, että sadattuhannet suomalaiset eivät ehdi edes hahmottaa, mitä tapahtui. Korostan, että nyt ei ole kysymys mistä tahansa niin kuin sosiaalisen median viestittelystä. Nyt on kysymys sellaisista palveluista, jotka turvaavat ihmisten omaisuutta, ihmisten toimeentuloa, ihmisten oikeusturvaa ja myös ihmisten henkeä ja terveyttä. Kysyin valiokuntakäsittelyssä, mitä tapahtuu, jos henkilö on tietämättään päätynyt Suomi.fi-palvelun käyttäjäksi ja saa vaikkapa kutsun henkensä säästävään leikkaukseen palvelun kautta mutta kutsu ei koskaan häntä tavoita — kuka korvaa, kuka maksaa, kuka hallitsee riskejä? Ei tässä järjestelmässä kukaan. Aikaisemmin tänä päivänä me ollaan puhuttu tässä salissa jo tietoturvariskeistä, ja ne ovat edelleen akuutteja tietysti myös digitaalisessa siirtymässä ja puhuvat osaltaan sen puolesta, että mieluummin rauhassa katsellen kuin kovin kiirehtäen silloin kun on kysymys hyvin arkaluontoisista ja aika valtavista tietovarannoista. Mutta tässä lakiesityksessä vielä erilliskysymyksenä on se, että ei vain uhata meidän tietoturvaa vaan ihmisten henkeä, terveyttä ja omaisuutta. Esityksessä ei oteta vakavasti riittävän neuvontaresurssin tarvetta. Niiltä osin kuin neuvontaresurssia ylipäätään on, sitä on arvioituun väkimäärään nähden liian vähän, ja laitteiden käytön osalta sitä ei ole lainkaan. Ei oteta vakavasti myöskään viestien toimintavarmuutta. Käytännössähän tämä systeemi johtaa siihen, että kun huomataan, että kaikki viestit eivät menekään perille, niin yksitellen hyvinvointialueet, verottaja ja Digi- ja väestötietovirasto alkavat luoda omia sellaisia seurantajärjestelmiä, joissa sitten katsellaan, onko kukaan käynyt niitä viestejä avaamassa, ja jos ei ole käynyt, niin siihen keksitään sitten joku tekstari tai joku muu systeemi. Mutta näin alkuvaiheessa tämän lakiuudistuksen yhteydessä tällaisia järjestelmiä ei ole systemaattisesti luotu. Valiokunnassa aika paljon käytiin keskustelua ja selviteltiin erilaisia vaihtoehtoja, ja melkein kaikki ehdotukset, jotka valiokunnan puolesta sitten laitettiin selvitettäväksi, joko ignoroitiin tai sitten todettiin taloudellisesti mahdottomiksi — vaikka jokainen meistä varmasti ymmärtää, että ei tarvitse kovin monta missattua leikkausaikaa olla, niin ne säästöt kyllä sulavat aika nopeasti. Lakiesityksessä ei myös tunnisteta lainkaan puolesta-asiointia tai sellaista tilannetta, että ihmisellä itsellään voi olla kompetenssi käyttää yksittäisiä digitaalisia palveluita tai käydä esimerkiksi verottajan sivuilla mutta ei silti ole ikään kuin koko paketti hallussa ja pysty asioimaan kokonaisuudessaan tai kaiken aikaa digitaalisesti. Siellä on niin kuin oletus, että meillä on kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka osaavat mennä nettiin, ja niitä ihmisiä, jotka eivät osaa, ja kaikki, jotka osaavat mennä nettiin, pärjäävät ihan hyvin tässä digitaalisessa maailmassa eivätkä just mitään apuja tarvitse, edes näin vakavissa asioissa. Ja sehän ei ole totta. Se ei ole totta ensinnäkään sen takia, että meillä on paljon ihmisiä, jotka osaavat jo jotain tai joku on opettanut heille jotain mutta joilla kokonaisuus ei ole mitenkään hallussa. Esimerkiksi just eilen juttelin yhden kansalaisen kanssa, jolle oli tullut Suomi.fi-nimellä joku kalasteluviesti. No, hän oli klikannut kaikki mahdolliset linkit sieltä ja jotain kiinaa siellä oli sitten lukenut, koska ei hänellä ole ymmärrystä, miten hänen olisi pitänyt toimia — hän oli vain nähnyt, että lehdissä oli sanottu, että tämmöinen Suomi.fi on nyt tullut ja että se on tärkeä — vaikka hän pankkiasioita hoitaa ihan hyvin itsekseen. Sitten myöskään ei ole tunnistettu sitä, että tosiasiallisesti, koska muu ei ole mahdollista, ihmiset paljon hoitavat läheistensä puolesta asioita, ja voi hyvin olla, että ihmisellä itsellään ei ole minkäänlaista kyvykkyyttä käyttää niitä nettipalveluita, vaikka siellä sitten joku näyttäisikin hänen tunnuksillaan käyvän. Okei, se on laitonta, mutta sitä tapahtuu laaja-alaisesti. Me kaikki tiedetään, että sitä tapahtuu koko ajan. Silloin kun on kysymys näin vakavista asioista, niin se, että niin ei saisi tehdä, ei ole riittävä perustelu jättää huomiotta, että näin tosiasiallisesti tapahtuu. Kaiken tämän vuoksi kannatan edustaja Honkosen hylkäysesitystä. Itse esittäisin tilalle, että me jatkettaisiin tätä Suomi.fi-projektia suostumusperustaisesti, niin kuin tähänkin asti, ja lisättäisiin vielä vähän pökköä pesään tiedotuksessa, joka jo nyt näyttää tuottavan ihan hyvää tulosta ja jolla itse asiassa päästään taloudellisesti hyvin lähelle ilmeisesti niitä tavoitteita, joita tällä lakiesityksellä tavoitellaan, mutta ilman niitä kaikkein keskeisimpiä ja akuuteimpia riskejä, joita tästä hätiköinnistä nyt seuraa.