Kontula Anna

Arvoisa puhemies! Me toimimme täällä tänään niiden valintojen ehdoilla, joita edelliset sukupolvet ovat tehneet. Minäkin köyhän perheen tyttölapsena olen saanut pitää kotia ja ruokaa itsestäänselvyytenä. Olen saanut opiskella neljännesvuosisadan. Olen saanut jäädä synnytyksessä henkiin kolmesti. Olen saanut käydä töissä myös äitinä. Kaikki nämä ovat historiallisessa katsannossa ihmeitä, utopistisia saavutuksia, joille historia ei tunne vertaa. Toisaalta elän aikaa, jossa näkyy jo, mitä näiden etuoikeuksien hintana menetetään. Näen, miten kokonaisia lajeja häviää, näen, miten viljelysmaita tuhoutuu, näen, miten säät muuttuvat. Eivät aikaisemmat sukupolvet olleet sen tyhmempiä tai moraalittomampia kuin me tai ehkä myöhemmin tulevat, mutta tämä nykytilanne, jossa katsomme maailmaa samanaikaisesti keskellä valtavaa vaurautta ja hyvinvointia ja toisaalta tuhon reunalla, osoittaa hyvin, miten vaikeaa on valita viisaasti ja nähdä pitkälle. Kuitenkin juuri siihen meidän tulisi pyrkiä. Meidän tulisi tehdä päätöksiä kaikkien lajien lasten, tulevien sukupolvien, puolesta ja tehdä niitä päätöksiä kaikella sillä tiedolla, viisaudella ja vastuulla, joka meillä on käytettävissä. Tämä laki ei sinällään takaa parempia päätöksiä, mutta se ehdottaa mekanismia, joka muistuttaa meitä tästä vastuusta. Kiitoksia edustaja Harakalle hienosta avauksesta.

Arvoisa puhemies! Vaikka väkivalta on sukupuolittunutta, miehet kokevat fyysistä väkivaltaa suurin piirtein saman verran kuin naiset — ja transryhmät todennäköisesti vielä enemmän. Taustalla on kulttuuri, jossa ajatellaan, että konflikteihin voidaan ja pitää reagoida väkivallalla, ja se kulttuuri on jaettu siitä huolimatta, että eri sukupuoliin se kohdistuu erilaisin tavoin. Jos me ikinä halutaan tästä kulttuurista eroon, ratkaisevaa olisi puuttua lasten ja erityisesti alle kouluikäisten lasten kokemaan lähisuhdeväkivaltaan, jossa tekijöinä ovat molemmat vanhemmat ja muut huoltajat, joka siirtää väkivaltaisia käyttäytymismalleja seuraaville sukupolville ja joka on edelleen raskaasti stigmatisoiva ja leimaava. Mitkään turvakodit tai rikosoikeus eivät ratkaise etukäteen väkivaltaa vaan pyrkivät korjaamaan tilannetta vasta jälkikäteen. Minä kysyn vastaavalta ministeriltä: [Puhemies koputtaa] mitä tälle ollaan tekemässä? [Juho Eerola: Kiitos tästä puheenvuorosta!]

Arvoisa puhemies! Hallituksen esityksellä toimeenpannaan EU:n laaja muuttoliike- ja turvapaikkauudistus. Jo uudistukseen itsessään liittyy vakavia ongelmia perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Nyt hallitus on kuitenkin tuomassa turvapaikkapaktin osaksi kansallista lainsäädäntöä tavalla, joka menee monin paikoin huomattavasti pidemmälle. Muutokset lisäävät merkittävästi ihmisoikeusloukkausten riskiä. Esityksen keskeiset ongelmat liittyvät muun muassa oikeusavun kaventamiseen, liikkumisvapauden rajoituksiin, vastaanottopalveluiden ja vastaanottorahan heikennyksiin, lasten ja haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden asemaan sekä viranomaisten ja tuomioistuinten riittämättömään resursointiin. Esitys sisältää esimerkiksi merkittäviä heikennyksiä vastaanottopalveluihin. Vastaanottorahaa on tällä kaudella heikennetty jo tasolle, joka uhkaa ihmisarvoisen elämän edellytyksiä, ja nyt hallitus on säätämässä tämän tason pysyvään lakiin. Samalla laajennetaan entisestään mahdollisuuksia alentaa tätä viimesijaista etuutta rangaistusluonteisesti vielä lisää. Arvoisa puhemies, hyvät kollegat! Turvapaikkapakti tähtää turvapaikkahakemusten käsittelyn nopeuttamiseen ja hakijan oikeuksien rajoittamiseen erityisesti menettelyn alkuvaiheessa uudella seulontamekanismilla ja rajamenettelyn laajentamisella. Näihin liittyvien vakavien ihmisoikeusriskien vuoksi pakti myös edellyttää jäsenvaltioita luomaan uudenlaisen riippumattoman perus- ja ihmisoikeuksien valvontamekanismin. Suomessa tätä monitorointitehtävää esitetään yhdenvertaisuusvaltuutetulle, joka nykyisin valvoo myös muun muassa maasta poistamisia. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan yhdenvertaisuusvaltuutetulle tehtävään vain yhden henkilötyövuoden resurssia. Seulonta- ja rajamenettely voisi koskea vuosittain tuhansia ihmisiä. Yhdenvertaisuusvaltuutettu itse on arvioinut tehtävän edellyttävän noin viiden henkilötyövuoden lisäresurssia. Riittämättömillä resursseilla seuranta uhkaa muodostua näennäiseksi ja muodolliseksi. Mekanismi ei silloin täytä EU-asetuksen vaatimuksia. Suomen on tuotava EU-pakti osaksi kansallista lainsäädäntöä, ja täytäntöönpanon määräaika on kulumassa umpeen. On surkeaa, että hallitus toi näin merkittävän esityksen eduskunnan käsittelyyn aivan viime tipassa. Vasemmistoliitto ja vihreät keskittyivät vastalauseessaan eräisiin esityksen räikeimmistä ongelmista ja kohtiin, joissa hallitus on käyttänyt kansallista liikkumavaraa erityisen ongelmallisella tavalla. Tältä pohjalta ehdotankin, että lakiehdotukset hyväksytään vastalauseen 2 mukaisina.

Arvoisa puhemies! Kannatan edustaja Yrttiahon tekemää kannanottoehdotusta.

Arvoisa puhemies! Äsken esittelin mietintöä valiokunnan puheenjohtajana, nyt pidän henkilökohtaisesti hieman kaanonista poikkeavan puheenvuoron. Minä kierrän aika paljon puhumassa ekokatastrofista, ja lähes aina yleisöstä joku kysyy, näetkö toivoa, missä on toivo. Ja aika heikoltahan tämä näyttää. Tilanne on tällä hetkellä hyvin huono. Toiveikkaimmissakin vaihtoehdoissa silloinkin, kun kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla, me ollaan jättämässä tuleville sukupolville sadoiksi vuosiksi eteenpäin hostiilimman ympäristön kuin mitä ihmiskunta on kohdannut mahdollisesti koskaan olemassaolonsa aikana. Kaikki kuviteltavissa olevat polut johtavat joka tapauksessa valtavaan historialliseen murrokseen. Puhutaan aikakauden vaihtumisesta, joka on kohta ovella joko sitä kautta, että me ryhdytään kaikkiin mahdollisiin toimiin ja ne itsessään muuttavat yhteiskuntia merkittävällä tavalla, tai sitten me emme ryhdy ja luonto iskee takaisin ja me siirrymme toiseen aikaan erilaisten toisiaan seuraavien katastrofien kautta. Todennäköisin skenaario taitaa olla jonkinnäköinen näiden hybridi. Vaikka Suomi ei ottaisi sitä pahinta osumaa, joka tapauksessa me olemme osa alkavaa maailmanpaloa. Tilannetta ei ainakaan helpota, että kansantaloudet priorisoivat talouskasvuun, vaikka tällä hetkellä se näyttää olevan erittäin epärealistinen polku suhteessa niihin toimiin ja niihin tulevaisuuskuviin, joissa ekokatastrofi otetaan tutkimuksen valossa huomioon. No, kun yleisö kysyy sitten, missä se toivo on, kun ihmiset pyytävät minulta toivoa, niin pitkään minä sanoin rehellisesti, että en sitä näe. En näe, missä olisi toivoa, missä olisi se suunta, jossa maailma näyttäisi paremmalta kuin se, missä me ollaan saatu kasvaa. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että oikeastaan kaiken inhimillisen toiminnan takana on toivo. Jos minä kierrän, jos tuhannet, kymmenettuhannet, miljoonat ihmiset tekevät joka päivä töitä, nousevat sängystä parantaakseen maailmaa omalta osaltaan, niin se tarkoittaa, että he toivovat, vaikka eivät sitä tietäisi, että me toivomme, vaikka emme osaa paikantaa, missä se toivo on. Ihminen toimii vain, koska hänellä on toivoa. Sen seurauksena minä olen alkanut puhua ihmisille silmuista — juuri, kuulitte oikein: silmuista. Ne ovat niitä pieniä, joita puihin ja pensaisiin ilmestyy kesän kuluessa. Syksyllä ne saavat silmukuoren ympärilleen ja valmistautuvat sen varassa talven alkuun. Sitten tulee lokakuu, tulee marraskuu, tulee joulukuu. On kylmää, märkää, on pimeätä, ei mitään toivoa missään, miettii vain itsekseen, jaksaako tästä vielä seuraavaan kevääseen ja jos, niin miten. Ja kuitenkin ne ovat koko sen ajan siellä. Ne silmut ovat siellä ja ne odottavat, ja kun keväällä aurinko taas alkaa paistaa, niin ei mene kuin päivä tai kaksi, niin meillä on koko luonto vihreänä. Minulle tällä hetkellä suurinta toivoa tulevaisuuden suhteen antavat silmut. Minä halusin jakaa tämän oman oivallukseni sen takia, että meidän ajassa sellaista realistista toivoa, joka ei perustu itsensä pettämiseen tai silmien sulkemiseen, jaetaan verraten vähän. Tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä pimeältä sen takia, että se tosiasiallisesti sitä on, vaan sen takia, että seisomme sellaisella paikalla, josta ei kunnolla näe. Me seistään tällä hetkellä sen vanhan yhteiskunnan viimeisissä päivissä, ja me ei vielä nähdä, mitä sieltä on tulossa, ja koska me ei sinne kunnolla nähdä, me ei myöskään pystytä kuvittelemaan, mitä kaikkea hyvää ja kaunista se ehkä tuo tullessaan — niin kuin ne silmut, joita marraskuussa ei hahmota ja jotka kuitenkin siellä ovat. Mutta aina — me tiedetään historiasta — kun on ollut joku tämmöinen iso yhteiskunnallinen murros, silloinkin, kun se on siinä ajassa näyttäytynyt käsittämättömältä ja kestämättömältä, se on tuonut mukanaan sekä hyviä että myös huonoja asioita. Minä ajattelen, että toivottavasti jo omien lasteni sukupolvi näkee sen kevään, kun meillä ei enää taas ole silmuja, vaan lehdet ovat puhjenneet. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Hallituksen tulevaisuusselonteon ensimmäinen osa on ajankohtainen ja tärkeä asiakirja. Se ei ole vain analyysi Suomen paikasta maailmassa vaan ennen kaikkea väline, jolla rakennamme yhteistä ymmärrystä siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa sekä miten ja missä määrin voimme ohjata tätä kehitystä. Valiokunta kuuli mietintöä varten asiantuntijoita kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa arvioitiin itse selontekoa, jota pidettiinkin korkeatasoisena, systemaattisena ja strategisen ennakoinnin kriteerit täyttävänä kokonaisuutena. Sellaisena se rakentaa yhteistä tilannekuvaa ja tukee ennakoivaa hallintoa. Toisaalta asiantuntijat nostivat esiin myös useita kehityskohteita. He kiinnittivät huomiota esimerkiksi siihen, että selonteossa valittu näkökulma korostaa varsin yksipuolisesti valtioiden roolia toimijoina. Valtionhallinnolle tämä on tietysti luontevaa, mutta samalla se väistämättä kaventaa näköalaamme. Kansainvälinen toimintaympäristö on tärkeä, mutta yhtä tärkeää olisi tarkastella omaa yhteiskuntaamme: taloutta, osaamista, alueellista kehitystä, hyvinvointia ja väestön tulevaisuusnäkemyksiä. Tulevaisuus ei nimittäin synny vain hallinnossa vaan myös kansalaisyhteiskunnassa, yrityksissä, kulttuurisissa muutoksissa ja ihmisten arjessa. Valiokunta yhtyy asiantuntijakuulemisissa esitettyyn toiveeseen, että skenaarioiden todennäköisyyksiä ja vaikuttavuutta tulisi arvioida systemaattisemmin, jotta ennakointi palvelisi paremmin myös käytännön päätöksentekoa. Politiikka on jatkuvaa valintojen tekemistä, ja tässä työssä on äärimmäisen tärkeää ottaa huomioon erilaisten tulevaisuuskuvien todennäköisyyksiä ja mitä sen toteutuminen käytännössä tarkoittaisi: mitä kunkin toteutuminen käytännössä tarkoittaisi esimerkiksi perheille, työntekijöille, vielä syntymättömien sukupolville tai jonkun muun lajin yksilöille. Arvoisa puhemies! Asiantuntijakuulemisten toisessa vaiheessa valiokunta keskittyi muutamaan teemaan. Niitä tarkasteltiin 25 vuoden päähän tulevaisuuteen. Kuulemisten perusteella valiokunta tiivisti mietintönsä keskeiset viestit. Kauaskantoisin näistä havainnoista on, että olemme siirtyneet vakauden ajasta jatkuvien kriisien ja epävarmuuden aikaan. Olemme siirtyneet vakauden ajasta jatkuvien kriisien ja epävarmuuden aikaan. Kriisit eivät ole enää poikkeuksia, kuten ne ovat olleet siinä maailmassa, mihin nykypäivän työikäiset ovat kasvaneet. Niistä on tulossa normaali. Tämä muuttaa kaiken ja erityisen perustavanlaatuisesti sitä, miten meidän tulee ajatella politiikkaa ja päätöksentekoa. Jatkossa yhteiskuntien on rakennettava järjestelmiään sillä oletuksella, että erilaisten šokkien jälkiä korjataan samanaikaisesti kun jo reagoidaan uusiin. Ennakointi ei voi enää perustua yhteen todennäköiseen tulevaisuuteen, vaan meidän on varauduttava useisiin, jopa keskenään ristiriitaisiin, kehityskulkuihin. Hyvä esimerkki tästä on ilmastonmuutos. Meidän on varauduttava verraten nopeaan lämpenemiseen mutta myös kylmenemiseen, mikäli skenaariot merivirtojen hidastumisesta käyvät toteen. Tämä tarkoittaa, että tarvitsemme ratkaisuja, jotka toimivat useissa eri tulevaisuuksissa. Toinen keskeinen viesti liittyy maailmanjärjestyksen muutokseen. Emme ole siirtymässä vain moninapaiseen maailmaan vaan sirpaloituvaan maailmaan, jossa erilaiset arvot, järjestelmät ja toimintalogiikat kilpailevat keskenään. Tämä ei vähennä yhteistyön tarvetta mutta tekee siitä entistä haastavampaa. Kolmas viesti koskee ekokriisiä. Siinä, missä hallinto ja politiikka on rakennettu työskentelemään teema ja sektori kerrallaan, nyt meidän pitäisi saada koneesta irti epäsovinnaisia rajojen ylityksiä ja yhteistyötä. Ekokriisissä on kyse moniulotteisesta kokonaisuudesta, joka vaikuttaa muun muassa ympäristöön, talouteen, turvallisuuteen ja ihmisten arkeen. Muutoksen suuntaan ja nopeuteen voidaan vaikuttaa — joskin vuosi vuodelta rajallisemmin — mutta se edellyttää ennakointia, sopeutumista ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Erilliset ilmasto-, metsä-, vesistö- ja infrastruktuuriohjelmat eivät riitä. Tarvitaan kokonaisuuksien ja keskinäisriippuvuuksien tunnistamista ja niitä huomioivaa päätöksentekoa. Neljäs viesti liittyy ruokaturvaan ja huoltovarmuuteen. Ruokajärjestelmämme on altis laadullisesti hyvin monenlaisille häiriöille, ja siksi myös sen kestävyyttä on vahvistettava monipuolisesti niin perinteisen maa- ja metsätalouden kuin uusien teknologioiden ja tuotantotapojen kautta. Viides viesti koskee teknologian murrosta, erityisesti tekoälyä. Tekoäly voi tuoda merkittäviä uusia mahdollisuuksia mutta myös lisätä eriarvoisuutta, horjuttaa työmarkkinoita ja mahdollistaa vihamielisiäkin vaikuttamisen muotoja. Tämä murros tapahtuu nopeasti, ja siihen varautuminen on välttämätöntä ja kiireellistä. Arvoisa puhemies! Näiden havaintojen pohjalta tulevaisuusvaliokunta esittää joukon ponsia. Kolme niistä koskee prosesseja eli lähinnä sitä, miten ennakointia tulisi tehdä. Valiokunta esittää, että tulevaisuusselonteon kahden osan järjestystä muutetaan. Jatkossa laajan virkamiestyönä kootun toimintaympäristöanalyysin tulisi valmistua ennen vaaleja yhteiseksi tietopohjaksi. Tällöin kulloinenkin hallitus voisi laatia temaattisesti rajatun toimenpideosuuden heti vaalikauden alussa. Tämä kytkisi tulevaisuustyön tiiviimmin hallitusohjelmaan ja potentiaalisesti lisäisi sen vaikuttavuutta. Lisäksi valiokunta korostaa kansalaisyhteiskunnan osallistumista ja esittää sukupolvivastuulain edistämistä. Tavoitteena on varmistaa, että päätöksenteossa huomioidaan systemaattisesti myös demokratian vahvistaminen ja tulevien sukupolvien oikeudet ja hyvinvointi. Loput valiokunnan ponsista kohdistuvat sisältöihin. Valiokunta korostaa tarvetta vahvistaa varautumista epävarmuuteen ja tekoälyn tuomiin muutoksiin ja nostaa esiin kilpailukyvyn, osaamisen, teknologian hyödyntämisen ja kestävän kasvun merkityksen. Se painottaa uudistavaa resilienssiä, jossa yhteiskunta ei vain selviydy kriiseistä vaan hyödyntää niitä oppimiseen ja uudistumiseen. Edelleen valiokunta korostaa ruokaturvaa ja kriittisten toimintojen jatkuvuutta muuttuvassa ympäristössä. Se haluaa myös painottaa lasten ja nuorten osallisuutta, ei vain päätöksenteon kohteina vaan aktiivisina toimijoina tulevaisuuden rakentamisessa. Hyvät kollegat, arvoisa puhemies! Jos mietinnön punainen lanka tiivistetään yhteen ajatukseen, se on tämä: Tulevaisuus ei voi olla vain varautumista. Se on lastemme maailma, jota rakennamme kriisien keskellä mutta toivottavasti tietoisesti, ennakoivasti ja yhdessä. Tämä edellyttää meiltä kykyä kohdata epävarmuus, hyväksyä, että emme tiedä kaikkea ja silti on tehtävä päätöksiä, ja samalla kykyä uudistua, nähdä kriiseissä myös mahdollisuuksia ja rakentaa niiden pohjalta parempaa yhteiskuntaa. Tulevaisuusvaliokunnan mietintö on kutsu tähän työhön. Se on kutsu vahvistaa ennakointia, lisätä osallistumista ja ottaa pitkä aikaväli vakavasti päätöksenteossa. Politiikalle ja ehkä ihmisluonnolle yleisemminkin on tyypillistä, että pienet tämän päivän asiat hautaavat alleen suuret huomisen asiat. Parhaillaan elämme kuitenkin aikaa, jossa tällainen lyhytnäköisyys on ylellisyyttä. Jos emme kykene arvioimaan erilaisten kehityskulkujen tai omien päätöstemme pitkän aikavälin vaikutuksia, supistuu politiikka tulipalojen sammutteluun. On selvää, että pienen maan mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteensa on rajallinen. Valiokunta kuitenkin kannustaa hyödyntämään maksimaalisesti sen toiminnan tilan, joka meillä on. Se edellyttää vahvaa tutkimukseen perustuvaa ennakointia ja kehityskulkujen analyysiä sekä tietysti melko paljon rohkeutta myös meiltä poliitikoilta. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Pari asiaa vielä kommenttina edustaja Kallion viimeisimpään puheenvuoroon: On totta, että jos me ajatellaan maankäyttöä pelkästään ruuantuotannon näkökulmasta, ilmastonmuutoksen oloissa voi olla järkevää pitää jonkin verran eläimiä kasviperäisen ruuantuotannon ohessa, mutta mikään välttämättömyys tämä ei ole. Meillä on tutkimusta siitä, että myös kasviperäisesti me pystytään tuottamaan meidän ruuantuotantoon korkea kotimaisuusaste, korkea omavaraisuusaste. Toinen asia, mihin kiinnitin hänen puheenvuorossaan huomiota, oli se, että hän ei juurikaan hahmottanut eläintuotannon kotimaisuusasteen heikkoutta. Meillähän eläintenpidon keskeisenä tekijänä on se, että me tuodaan sekä rehua että muita tuotannontekijöitä kansainvälisiltä markkinoilta. Eli suomalainen eläinten tehotuotanto ei ole missään tapauksessa kotimaista, itse asiassa hyvin kaukana siitä, ja olisi suurissa vaikeuksissa, mikäli näitä kansainvälisiä tuotantoketjuja ei olisi käytettävissä. Sitten oleellista on huomata, että ne nurmialueet, joilla tätä eläintuotantoa perustellaan, olisivat käytettävissä ekokatastrofin kiihtyessä myös moneen muuhun tarkoitukseen kuin ruuantuotannon hyötysuhteeltaan heikkoon eläintuotantoon, esimerkiksi muihin biomassan käyttötarkoituksiin, kuten kaikkeen siihen, mitä me tarvitaan, jotta me voidaan korvata muovin käyttö. Eli jos me emme voi käyttää fossiilisia, jos emme voi tuottaa muovia ja mikromuovin olosuhteissa se ei ole kannattavaakaan, niin meidän täytyy varata osa biomassasta kaikkeen sellaiseen tavaratuotantoon, johonka sitä ei muovin aikakaudella ole niin paljon tarvittu, ja nurmialueet toimivat tässä erinomaisesti. Samaten nurmialueet toimivat hiilensidontaan. Edustaja Kallio esitti myös epäilyn siitä, että osa näistä aloitteentekijöistä on varmaankin sitä mieltä, että Suomessa ei enää saisi tuotantoeläimiä pitää lainkaan. Itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämän mallista tehoeläintuotantoa, mitä meillä nyt on, Suomessa ei tarvita, ja olen tehnyt tästä lakialoitteenkin. Sen sijaan pienimuotoista eläintuotantoa voi kyllä olla eläinten oikeuksia kunnioittaen.

Arvoisa puhemies! Useimmissa tapauksissa se koira nähdessään jonkin uhkaavan vauvaa, tai aikuista ihmistä, pyrkii puolustamaan tuttua, mutta usein myös tuntematonta, ihmistä siitäkin huolimatta, että se altistaa itsensä siinä kivulle. Minun oma koirani pelkää kaikkea mahdollista vesikupeista lähtien. Siitä huolimatta, kun me ensimmäistä kertaa törmättiin hevoseen, joka on painoltaan 20-kertainen suhteessa koiraan, hän asettuu eteeni, murisee ja haukkuu siltä varalta, että tämä otus mahdollisesti olisi vihamielinen. Eikö se kerro, että myös koira on erityinen, että koira on erityinen ja että kissat, jokainen yksilönä, ovat erityisiä? Myös ihmiset toki lajina ja yksilöinä ovat erityisiä, mutta se ei tarkoita, että ihmisen erityisyys antaisi ihmiselle oikeuden kohdella muita eläviä olentoja sellaisella tavalla, joka ei kestä päivänvaloa, ei meidän omien moraalikäsitysten puitteissa eikä myöskään ehkäpä sen koiran moraalikäsitysten puitteissa. Tässä keskustelussa on useampaan kertaan noussut esille, että kyseessä olisi päivänpoliittinen aihe, minkä tulkitsen niin, että sillä viitataan ohimenevyyteen tai lyhytaikaisuuteen. Näinhän ei millään lailla ole silloin kun puhutaan eläinten asemasta yhteiskunnassa. Viittaan tässä lyhyesti vain Plutarkhokseen, joka esimerkiksi kirjassaan Lihansyönnistä kuvaa sitä, mitenkä hänen mielestään väkivaltaa ei tulisi kohdistaa eläimiin, koska se samalla raaistaa ihmistä ja lisää myös väkivaltaa ihmisten välillä. Porfyrios, joka eli samoihin aikoihin, oli pitkälti samaa mieltä Plutarkhoksen kanssa. Tai jos mennään tuhat vuotta eteenpäin, Franciscus Assisilainen perustaessaan fransiskaaniveljeskuntaa kielsi eläinten kaikkinaisen hyväksikäytön muutoin kuin poikkeustilanteissa, ei siis pelkästään eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaan myös esimerkiksi hevosella ratsastamisen sellaisessa tilanteessa, kun se ei ollut välttämätöntä esimerkiksi veljen sairastumisen vuoksi tai muussa hätätapauksessa. Franciscus Assisilainen tunnetaan myös siitä, että hän ei pyhimyslegendan mukaan suinkaan käskenyt eläimiä, millä monet muut pyhimykset korostivat omaa erityistä karismaansa, vaan neuvotteli eläinten kanssa. Hän neuvotteli kuuluisan Gubbion suden kanssa siitä, että gubbiolaisia ei saa enää syödä. Tässä olisi monelle susipoliitikollekin, mistä ottaa oppia. Eli kysymykset siitä, miten me kohdellaan eläimiä, eivät suinkaan ole päivänpoliittisia kysymyksiä, vaan aitoja, ihmisen mukana kulkevia, perustavan tason eettisiä kysymyksiä. Mutta olen kyllä yhtä mieltä siitä, että tässä kohtaa ne nousevat teollisen ajan näkökulmasta aivan uudella tavalla esiin, ja tässä viittaan todisteeksi kansainväliseen kehitykseen, jossa tosiaankin monessa maassa lainsäädäntöä on uudistettu ja myös perustuslakeihin on otettu mainintoja, jotka vahvistavat muiden lajien asemaa. Toisaalta me tiedetään esimerkiksi, että Suomessa eläinlääkärikulut ovat kasvaneet merkittävästi, mikä kertoo siitä, että ihmiset pyrkivät hoitamaan lemmikkejään ja ovat valmiit sijoittamaan paljonkin perheen resursseja näiden hyvinvointiin. Yli 70 prosenttia suomalaisista ajattelee, että lemmikki on nimenomaan perheenjäsen. Edelleen tästä tietynlaisesta eläinten asemasta kannettavan huolen vahvistumisesta kertoo turkistarhauksen nykytila. Turkistarhausta ei lopulta näytä lopettavan lainsäätäjä, vaan markkinat, kun ihmiset eivät halua kulkea kuolleiden eläinten nahoissa. Sitä kautta toiminta käy vähitellen kannattamattomaksi hallituksen tuista huolimatta. Samalla kuitenkin on sanottava, että eläintuotanto ja siellä esiintyvät ongelmat ovat nyt suurempia kuin koskaan aikaisemmin, kun sitä mitataan niiden eläinyksilöiden määrällä tai kärsimyksellä, joita on sen piirissä. En nyt tiedä edustaja Mehtälän kotitilan tilannetta, vaikka hän sitä tässä kuvasikin, mutta kun puhutaan eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä, niin normaalilla maidontuotantoon keskittyvällä tilalla vasikka saa olla emonsa kanssa maksimissaan vuorokauden. Me tiedetään, että kyseessä on laji, joka muistuttaa hyvin paljon ihmistä, ja me tiedetään, että kyseessä on laji, jossa poikanen ja emo muodostavat hyvin läheisen suhteen ja emon antama ohjeistus ja opastus ja huolenpito ovat äärimmäisen tärkeitä sille poikaselle — kuinka voidaan puhua lajityypillisestä elämästä, jos yhteinen aika oman äidin kanssa on alle vuorokausi? Jatkuvasti tutkimuksen kehittyessä me saadaan yhä uutta näyttöä siitä, että se tuska, mitä sekä äiti että lapsi tässä erottamistilanteessa osoittavat aivan selvästi, on hyvin paljon samanlaista kuin mitä ihmisäiti saattaisi osoittaa, jos häneltä vietäisiin lapsi alle vuorokausi tämän syntymästä. En tiedä, Mehtälällä ilmeisesti on lihakarjatila. Näillä vasikat monesti saavat olla pidempään emojensa kanssa, mutta siellä vastaan tulee sitten huomattavan lyhyt elinikä. Jos ajatellaan, että normaali nauta voi elää 15—20 vuotta ja tällaisella lihakarjatilalla Suomessa keskimääräinen elinikä on puolitoista—kaksi vuotta, niin nämä sonnit saavat siis yhden kymmenesosan luonnollisesta elämänkulustaan. [Puhemies koputtaa] Kuinka voidaan ajatella, että on lajityypillistä, että ihmiset saavat elää ensimmäiset puolitoista vuotta elämästään? — Kiitoksia.

Arvoisa puhemies! Keskustelun innoittamana rakensin tällaisen ex tempore ‑kommentaaripuheenvuoron, ja aloitan heti valiokunnan puheenjohtaja Vestmanin edeltävästä puheenvuorosta. Vestman esitti, että tässä keskustelussa on kaksi erillistä kysymystä: tulisiko eläinten asemaa parantaa, ja mistä seikoista perustuslaissa tulisi säätää. Minä oletan, että tämän kansalaisaloitteen laatijat ovat sitä mieltä, että nämä ovat toisiinsa sidoksissa olevia kysymyksiä, ainakin päätellen kansalaisaloitteen tekstisisällöstä, jossa esitetään näkemys, että nimenomaan se, että eläimet ovat joko luonnoneläinten osalta heikosti huomioituja perustuslaissa tai domestikoitujen lajien osalta eivät lainkaan huomioituja perustuslaissa, on keskeinen haitta eläinten paremmalle kohtelulle ja eläinten aseman vahvistumiselle. Eli lähtökohtaisesti kansalaisaloite olettaa, että nämä kysymykset ovat jollakin lailla sidoksissa toisiinsa. Tietenkin on selvää, että eläinten oikeuksia ja asemaa on mahdollista vahvistaa myös monin muin tavoin, mutta tässä kansalaisaloitteessa pyritään siihen perustuslain kautta. Näin olen sitä itse tulkinnut. Minun mielestäni on huomionarvoista, että useat perustuslakiasiantuntijat näkivät sen pääajatuksen siitä, että eläimet tuotaisiin vahvemmin perustuslakiin, positiivisena seikkana. Siellä useampi asiantuntija suositti perustuslakivaliokuntaa etsimään jonkinlaista ratkaisua tai tietä, jossa eläimet voitaisiin huomioida perustuslakitasoisesti paremmin, vaikka itse kansalaisaloitteen muotoilut eivät sovi meidän oikeusjärjestelmään. Eli en usko, että mikään perustuslain traditiossa nimenomaisesti estäisi tällaista valmistelua tai olisi sen kanssa sillä tavoin ristiriidassa, että se olisi ylitsekäyvää. Mitä tulee tähän kysymykseen demokraattisesta enemmistöperiaatteesta ja demokratiasta yleensä, ensinnäkin on huomioitava, että parlamentarismissa toteutettu enemmistödemokratia on demokratian kymmenistä ellei sadoista muodoista vain yksi, eikä ole mitenkään selvää, että se on välttämättä paras vain siksi, että se on tällä hetkellä valtiotasoisten järjestelmien lainsäädäntöelimissä yleisin. Itse henkilökohtaisesti uskon, kun nyt katsoo, mitenkä hyvin parlamentit selviävät tästä ekokatastrofin hillinnästä, että ne tulevat korvautumaan jollakin muulla järjestelmällä jo melkoisen pian, ja toivon, että se on jokin toisenlainen demokraattinen järjestelmä eikä jokin muu, vähemmän demokraattinen järjestelmä. Silloin kun puhutaan perustuslaista, niin oleellistahan nimenomaan on se, minkä edustaja Vestmankin toi tässä esiin, että perustuslaki itsessään on demokratiaa rajoittava elin. Sen perusfunktio on rajoittaa poliitikkojen päätösvaltaa. Ja syy, minkä takia perustuslakeja ylipäätään on säädetty lähes kaikissa maailman maissa, on se, että ajan kuluessa on huomattu, että poliitikot tekevät harkintavirheitä. Poliitikot saattavat innostua tai kauhistua jostakin asiasta niin, että säätävät suitsait vain sellaisen lain, joka osoittautuukin pidemmässä katsannossa traagisella tavalla kohtalokkaaksi, ja että on olemassa joitakin sellaisia perustavan tason asioita, joita ei voi antaa enemmistöparlamentarismin päätöksenteon piiriin, koska ne ovat niin tärkeitä ja niistä riippuvat yhteiskunnan keskeiset toiminnot niin perustavalla tavalla, että ne on voitava suojata vahvemmin. Se on koko perustuslain idea, ja se on myös se keskeinen syy, minkä takia voidaan pitää perusteltuna ja merkittävänä sitä, että eläimet tulisi huomioida perustuslaissa paremmin, koska olemme siirtymässä sellaiseen aikaan, jossa meillä ehkä on enemmän kykyä huomioida myös eläimiä itsenäisinä, ajattelevina, tuntoisina, kärsivinä, jopa pelleilevinä olentoina, siis monin tavoin itseisarvoisesti merkittävinä olentoina. Tästä pääsenkin sitten edustaja Kallion huoleen siitä, että tämän kansalaisaloitteen myötä eläinten itseisarvo tunnustettaisiin lain tasoisesti. En tiedä, onko edustaja Kallio tietoinen siitä, mutta itse asiassa se on meillä jo lainsäädännössä. Nimittäin hyvinvointilain ensimmäisen pykälän esitöissä määritellään eläimille ihmisestä ja ihmisen tarpeista riippumaton itseisarvo ja kuvaillaan myös melko tarkkaan ja aika kauniistikin sitä, mitä se itseisarvo merkitsee. Eli se on jo siellä lainsäädännössä, mutta valitettavasti eläinten huonoa kohtelua, edes sitä laillista eläinten huonoa kohtelua, se ei ole estänyt. Edustaja Kiljunen esitti pitkän demonstraation niin sanotusta antroposentrisestä ajattelusta, jossa ihmisen erityisyyttä korostetaan tieteellisestä tiedosta piittaamatta. Tällainen ajattelu on edelleen valtavirta-ajattelua, mutta onneksi väistymässä. Kovasti suosittelen tutustumista aiheeseen ennen seuraavaa puheenvuoroa.

Arvoisa puhemies, hyvät kollegat! Olen valiokunnan mietinnön kanssa yhtä mieltä siitä, että käsillä oleva kansalaisaloite ei sellaisenaan ole toteuttamiskelpoinen. Se poikkeaa siinä määrin perustuslain nykyisestä kirjoitustavasta, että lisäys johtaisi merkittäviin ongelmiin. Näihin ongelmiin en nyt käy yksityiskohtaisemmin. Olen käsitellyt niitä kansalaisaloitteen lähetekeskustelussa, ja niitä käydään läpi myös mietinnössä varsin perusteellisesti. Mutta käsittelemme nyt kysymystä, joka on paljon suurempi kuin yksittäinen kansalaisaloite tai sen oikeudellinen muotoilu. Puhumme oikeusjärjestyksen tehtävästä heijastaa yhteiskunnan maailmankuvallisia perusratkaisuja, joissa keskustelu eläinten paikasta oikeusjärjestyksessämme on samalla keskustelua siitä, miten arvotamme muita lajeja ja omaa vastuutamme. Muodollisesti kansalaisaloite pyrkii vastaamaan epätasapainoon, joka syntyy, kun perustuslaillinen oikeus, esimerkiksi elinkeinovapaus tai omaisuudensuoja, on vastakkain tavallisessa laissa säädetyn eläinsuojelunormin kanssa. Tiedämme kaikki, että näissä tilanteissa raha yleensä voittaa. Juuri siksi suomalainen yhteiskunta sallii edelleen eläinten massamittaisen kaltoinkohtelun ja miljoonien eläinyksilöiden kuolemanleirit. Järjestelmä on rakennettu niin, että taloudelliset oikeudet painavat enemmän. Tästä syystä perustuslakivaliokunnan mietintö on pettymys. Se tunnistaa kysymyksen vakavuuden mutta päätyy väitteeseen, että tavallinen lainsäädäntö riittää. Samalla se on taas uusi osoitus siitä, miten heikosti Suomi hahmottaa kansainvälisen kehityksen suuntaa ja jää siksi vähitellen jälkeen, kun sen perinteiset verrokkimaat vahvistavat eläinsuojelunäkökulmaa lainsäädännössään myös perustuslakitasoisesti. Näistä syistä kiitän vastalauseen jättäneitä edustajia. Eläinten asemaa on tarpeen vahvistaa perustuslainkin tasolla. Samalla huomautan, että myös useat valiokunnan kuulemista asiantuntijoista olivat tätä mieltä, ja jopa valiokunta itse aikaisemmassa lausunnossaan. Arvoisa puhemies! Olen seurannut keskustelua eläinten asemasta tässä talossa nyt vuosien ajan. Olen kuullut tuntikaupalla puhetta eläinten itseisarvosta ja paremmasta kohtelusta ja kuinka tuo puhe sitten hiljenee, kun siirrytään varsinaiseen säädöstekstiin. Muutaman euron lisäkustannus tuotantoeläintä kohden riittää perusteeksi kaikkein brutaaleimmallekin kärsimykselle. Tiedämme, että ainakaan nisäkkäiden kyky tuntea kipua ja kärsimystä ei eroa olennaisesti ihmisen kokemuksesta. Tutkimuksen karttuessa erot myös muihin eläinluokkiin pienenevät koko ajan. Siitä huolimatta Suomessa tapetaan vuosittain kymmeniä miljoonia eläimiä, joista useimpia on sitä ennen pidetty oloissa, joita emme hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Arvoisa puhemies! Useat valiokunnassa kuullut professorit vertasivat käynnissä olevaa kehitystä historiallisiin yhteiskunnallisiin murroksiin, sellaisiin kuin orjuuden lakkauttaminen ja sukupuolten tasa-arvo. Käsitys oikeuksien piiriin kuuluvista on laajentunut ennenkin, hitaasti vastustuksen kautta mutta kuitenkin. Jokainen muutos on vaatinut ensin ontologisen siirtymän. On täytynyt kysyä, ketkä kuuluvat moraalisen huolenpidon piiriin. Jokainen laajentuminen on aikanaan näyttänyt mahdottomalta tai ennenaikaiselta. Jokainen on edellyttänyt, että joku on ollut valmis sanomaan ääneen sen, mitä ei vielä yleisesti hyväksytä. Kysymys eläinten perustuslaillisesta asemasta on sama kysymys uudessa muodossa. Kansalaisaloitteen 57 000 allekirjoittajaa vaativat, että se on vihdoin aika ottaa vakavasti. Aloitteen muotoilu ei ole kaikilta osin onnistunut, mutta sen sanoma on selvä. Arvoisa puhemies! Tämän päivän politiikassa eläinten asema on vain yksi asia muiden joukossa. Montaa ei täällä salissa ole tänäänkään. Oma käsitykseni kuitenkin on, että kun aika meistä jättää ja jotkut toiset mittaavat valintojamme, arvion ytimessä on vastuumme muita lajeja kohtaan. Kun Hornetit, velkajarrut ja jätevesiasetukset ovat jo aikaa sitten unohtuneet, broileritehtaat ja porsimishäkit muistetaan ja meidän painoarvoamme päätöksentekijöinä punnitaan suhteessa niihin. Siinä arviossa ei tämä mietintö ole meille kunniaksi.

Arvoisa puhemies! Tiedossa on, että porsaiden kirurginen kastraatio tuottaa merkittävää kärsimystä, olisi eläinsuojelurikos, jos se tehtäisiin samoin ehdoin kissalle tai koiralle, ja se on muualla Euroopassa harvinainen tai väistyvä toimenpide. Sikataloutta on todistetusti mahdollista harjoittaa Euroopassa ilman kirurgista kastraatiota, ja tähän suuntaan mennään Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Ruotsissa. Miten se muka voisi olla niin mahdotonta Suomen kaltaisessa maassa? Ovatko suomalaiset siat jotenkin huonommin käyttäytyviä kuin brittisiat, jotenka heidän kohdallaan täytyy toimia toisella tapaa kuin muiden maiden sikataloudessa pyritään toimimaan? Yritän yleensä politiikassa aina hahmottaa myös omastani poikkeavia kantoja, ja mielestäni aika usein siinä onnistunkin, mutta tässä kohtaa minun on rehellisesti sanottuna tosi vaikea ymmärtää, miten kenenkään moraali — kenenkään moraali — kestää puolustaa eläimen tarpeetonta kärsimystä.

Arvoisa puhemies! Edustaja Lehtinen on siinä oikeassa, että jos on henkilöitä näistä mainitsemistani Tilastokeskuksen 300 000—400 000:sta, jotka eivät käytä koskaan ja mene lähellekään internetiä, niin heidän osaltaan tämä ongelma ei aktualisoidu millään lailla. Mutta oletan, että merkittävä osa, jos ei jopa enemmistö, näistä 300 000—400 000:sta, jotka eivät itse käytä internetiä lainkaan, on kuitenkin tilanteissa, joissa joku käyttää sitä heidän puolestaan auttaessaan heitä jonkinlaisen asioinnin suhteen, joko luvilla ja laillisesti taikka sitten luvattomasti ja laittomasti. Tätä tekevät tietysti läheiset — epäilen, että tässäkin salissa joku on joskus jonkun vanhemman sukulaisensa pankkiasioita auttanut hoitamaan yhdessä henkilön kanssa tai hänen puolestaan — mutta se on myös keskeinen sosiaalityön työkalu. Itsekin olen osana sosionomiopintojani useampaan kertaan ihmisten kanssa ollut selvittelemässä heidän elämänsä sotkuja erilaisten verkkoviranomaisasiointien kautta niin, että ollaan yhdessä siinä koneella ja sitten tunnistaudutaan sähköisesti ja tavallaan antaudutaan Suomi.fi:n syötäväksi sitä kautta, ilman että tällä henkilöllä välttämättä on kykyä siihen, että hän tekisi niitä samoja toimenpiteitä yksinään, kun se sosiaalialan ammattilainen ei ole siinä vieressä auttamassa. Ilman tätä mahdollisuuttahan käytännössä nykypäivän sosiaaliohjaus olisi mahdotonta, koska niin montaa lippua ja lappua pitäisi sitten käydä manuaalisesti hakemassa sieltä ja täältä, että kenenkään työaika ei sellaiseen riittäisi. Korostan, että nämä ihmiset, joiden puolesta tätä asiointia tehdään, pääsääntöisesti ovat niitä meidän yhteiskunnan kaikkein haavoittuvimpia, niitä, joilla asiat ovat niin moneen tapaan jo muutenkin sekaisin, jotka ovat niin monella tavalla muutenkin jo suljettu ulos tästä yhteiskunnasta ja potkittu ikään kuin sinne reunoille, että en todellakaan kaipaisi heille enää yhtään uutta koetinkiveä yrittää pysyä tässä yhteiskunnassa ja omassa elämässään jotenkin mukana. Erittäin vanha ja hyvin aikaa kestänyt sääntö on, että kun poliittista valtaa käytetään, niin jos voidaan käyttää hyvällä tai jos voidaan käyttää pakottamalla, mieluummin kokeillaan sitä hyvää ensin. Tässä kohtaa melkein samaan lopputulokseen niiden säästöjen osalta, jotka ovat nyt tässä ainoa tavoite, päästäisiin sillä hyvällä, joten miksi aiheuttaa tämmöinen soppa? Se ei ole yksinkertaisesti valtiomiesviisasta.

Arvoisa puhemies! Edustaja Lehtinen tuossa kysyi, kuka luottaa pelkkään kirjepostiin, ja kyllä tässäkin salissa olen useaan kertaan ihmetellyt, kukapa niin. No, ainakin muutama vuosi sitten käytiin paljon keskustelua siitä, mitenkä työvoimaviranomainen luottaa aina kirjepostiin ja määrää ihmisille sanktioita siitä, että he eivät ole saapuneet tapauksiin kirjemääräysten mukaisesti, vaikka henkilöt eivät koskaan kirjeitä olisi saaneetkaan. Niin kuin Eerola tuossa toteaa, on myös ollut vanhastaan se ongelma, että kaikki ihmiset eivät kaikkia kirjeitä avaa tai kaikki kirjeet eivät löydä perille. Sinänsä jos Postin varmuus on heikentynyt — mistä minä en ole suoraan tilastoa nähnyt, mutta jos todella näin on — niin silloinhan tietysti sen, joka on asiasta vastuussa, eli meidän poliitikkojen, pitäisi tälle asialle jotakin tehdä, niin että Posti voisi olla luotettava niin kuin sen pitää, ei suinkaan niin, että lisätään ongelmia siirtämällä väestö tätäkin epävarmempaan järjestelmään ja lisäämällä saavuttamattomuutta, koska eihän se nyt ole mikään ratkaisu siihen, että Posti ei toimi. Jos katsotaan, mikä tämä väestö on, jolla on vaikeuksia Suomi.fi:n kanssa, kymmenen prosenttia aikuisista ei käytä internetiä lainkaan — siis kymmenen prosenttia meidän aikuisista. Se tarkoittaa 400 000—500 000 henkeä. Sitten toinen samanlainen siihen päälle on todennäköisesti sellaisia, jotka kyllä käyttävät mutta joilta viranomaisasioinnista puuttuu jokin taito, eli se ei ole varmaa. Ja tähän päälle tulee sitten niitä erilaisia toimitusongelmia, joita siellä vanhassa Postissakin oli, ja jokainen, joka teknologian kanssa on edes kaukaisesti ollut tekemisissä, tietää, että ei se teknologiakaan varma ole. Sähköpostiperustaisuus valintana tässä meidän järjestelmässä sulkee todennäköisesti pois myös joitakin diginatiiveja, koska nuorille ihmisille sähköposti on jo old school -ratkaisu. Sen takia valiokunnassa keskusteltiin siitä, voisivatko myös tekstarit olla yleisesti käytössä, koska tekstarit nyt tavoittavat lähes koko aikuisväestön. Mutta sillekään ajatukselle me ei saatu ministeriötä lämpenemään. Se on kyllä harmi, koska pelkästään se olisi taklannut jo aika paljon niitä riskejä, joilleka me nyt jätetään tie auki. Niin, hyvin pienillä muutoksilla aika paljon siitä, mikä nyt herättää vastustusta tämän uudistuksen suhteen ja lisää ihmisten turvattomuutta, olisi pystytty taklaamaan, mutta tahtoa siihen ei valitettavasti nyt löytynyt.

Arvoisa puhemies! Myös vasemmistoliiton mielestä digitaalinen viestinvaihto, viestintä ja posti on tulevaisuutta, mutta ei tällaisin menetelmin ja tällaisessa tahdissa. Suurissa murroksissa on tärkeää, että ne pyritään toteuttamaan niin, että kaikki pysyvät mukana. Jos ajatellaan, että kirjepostiin me ollaan totuteltu satoja vuosia, ja jotkut kulttuurit tuhansia vuosia, niin siihen nähden sitä ei voi mitenkään pitää ihmistahtisena, että muutamassa vuodessa viedään läpi kokonaan uusi viestintäjärjestelmä niin, että sadattuhannet suomalaiset eivät ehdi edes hahmottaa, mitä tapahtui. Korostan, että nyt ei ole kysymys mistä tahansa niin kuin sosiaalisen median viestittelystä. Nyt on kysymys sellaisista palveluista, jotka turvaavat ihmisten omaisuutta, ihmisten toimeentuloa, ihmisten oikeusturvaa ja myös ihmisten henkeä ja terveyttä. Kysyin valiokuntakäsittelyssä, mitä tapahtuu, jos henkilö on tietämättään päätynyt Suomi.fi-palvelun käyttäjäksi ja saa vaikkapa kutsun henkensä säästävään leikkaukseen palvelun kautta mutta kutsu ei koskaan häntä tavoita — kuka korvaa, kuka maksaa, kuka hallitsee riskejä? Ei tässä järjestelmässä kukaan. Aikaisemmin tänä päivänä me ollaan puhuttu tässä salissa jo tietoturvariskeistä, ja ne ovat edelleen akuutteja tietysti myös digitaalisessa siirtymässä ja puhuvat osaltaan sen puolesta, että mieluummin rauhassa katsellen kuin kovin kiirehtäen silloin kun on kysymys hyvin arkaluontoisista ja aika valtavista tietovarannoista. Mutta tässä lakiesityksessä vielä erilliskysymyksenä on se, että ei vain uhata meidän tietoturvaa vaan ihmisten henkeä, terveyttä ja omaisuutta. Esityksessä ei oteta vakavasti riittävän neuvontaresurssin tarvetta. Niiltä osin kuin neuvontaresurssia ylipäätään on, sitä on arvioituun väkimäärään nähden liian vähän, ja laitteiden käytön osalta sitä ei ole lainkaan. Ei oteta vakavasti myöskään viestien toimintavarmuutta. Käytännössähän tämä systeemi johtaa siihen, että kun huomataan, että kaikki viestit eivät menekään perille, niin yksitellen hyvinvointialueet, verottaja ja Digi- ja väestötietovirasto alkavat luoda omia sellaisia seurantajärjestelmiä, joissa sitten katsellaan, onko kukaan käynyt niitä viestejä avaamassa, ja jos ei ole käynyt, niin siihen keksitään sitten joku tekstari tai joku muu systeemi. Mutta näin alkuvaiheessa tämän lakiuudistuksen yhteydessä tällaisia järjestelmiä ei ole systemaattisesti luotu. Valiokunnassa aika paljon käytiin keskustelua ja selviteltiin erilaisia vaihtoehtoja, ja melkein kaikki ehdotukset, jotka valiokunnan puolesta sitten laitettiin selvitettäväksi, joko ignoroitiin tai sitten todettiin taloudellisesti mahdottomiksi — vaikka jokainen meistä varmasti ymmärtää, että ei tarvitse kovin monta missattua leikkausaikaa olla, niin ne säästöt kyllä sulavat aika nopeasti. Lakiesityksessä ei myös tunnisteta lainkaan puolesta-asiointia tai sellaista tilannetta, että ihmisellä itsellään voi olla kompetenssi käyttää yksittäisiä digitaalisia palveluita tai käydä esimerkiksi verottajan sivuilla mutta ei silti ole ikään kuin koko paketti hallussa ja pysty asioimaan kokonaisuudessaan tai kaiken aikaa digitaalisesti. Siellä on niin kuin oletus, että meillä on kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka osaavat mennä nettiin, ja niitä ihmisiä, jotka eivät osaa, ja kaikki, jotka osaavat mennä nettiin, pärjäävät ihan hyvin tässä digitaalisessa maailmassa eivätkä just mitään apuja tarvitse, edes näin vakavissa asioissa. Ja sehän ei ole totta. Se ei ole totta ensinnäkään sen takia, että meillä on paljon ihmisiä, jotka osaavat jo jotain tai joku on opettanut heille jotain mutta joilla kokonaisuus ei ole mitenkään hallussa. Esimerkiksi just eilen juttelin yhden kansalaisen kanssa, jolle oli tullut Suomi.fi-nimellä joku kalasteluviesti. No, hän oli klikannut kaikki mahdolliset linkit sieltä ja jotain kiinaa siellä oli sitten lukenut, koska ei hänellä ole ymmärrystä, miten hänen olisi pitänyt toimia — hän oli vain nähnyt, että lehdissä oli sanottu, että tämmöinen Suomi.fi on nyt tullut ja että se on tärkeä — vaikka hän pankkiasioita hoitaa ihan hyvin itsekseen. Sitten myöskään ei ole tunnistettu sitä, että tosiasiallisesti, koska muu ei ole mahdollista, ihmiset paljon hoitavat läheistensä puolesta asioita, ja voi hyvin olla, että ihmisellä itsellään ei ole minkäänlaista kyvykkyyttä käyttää niitä nettipalveluita, vaikka siellä sitten joku näyttäisikin hänen tunnuksillaan käyvän. Okei, se on laitonta, mutta sitä tapahtuu laaja-alaisesti. Me kaikki tiedetään, että sitä tapahtuu koko ajan. Silloin kun on kysymys näin vakavista asioista, niin se, että niin ei saisi tehdä, ei ole riittävä perustelu jättää huomiotta, että näin tosiasiallisesti tapahtuu. Kaiken tämän vuoksi kannatan edustaja Honkosen hylkäysesitystä. Itse esittäisin tilalle, että me jatkettaisiin tätä Suomi.fi-projektia suostumusperustaisesti, niin kuin tähänkin asti, ja lisättäisiin vielä vähän pökköä pesään tiedotuksessa, joka jo nyt näyttää tuottavan ihan hyvää tulosta ja jolla itse asiassa päästään taloudellisesti hyvin lähelle ilmeisesti niitä tavoitteita, joita tällä lakiesityksellä tavoitellaan, mutta ilman niitä kaikkein keskeisimpiä ja akuuteimpia riskejä, joita tästä hätiköinnistä nyt seuraa.

Arvoisa puhemies! Vastaan ensin edustaja Rasinkankaalle, joka vaikutti kovin hämmentyneeltä vastalauseen johdosta. [Anne Rintamäki: Rintamäki!] — Aah, anteeksi, [Anne Rintamäki: Ei haittaa!] Rintamäelle. Kysehän ei ole vain rikollisista ja uhreista ja näiden kohtelun välisestä tasapainosta, vaan kysymys on myös lukuisista sivullisista ihmisistä, sellaisista ihmisistä, jotka eivät päädy rikoksen uhreiksi eivätkä ole itse syyllistyneet rikokseen, mutta jotka sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, tuntemaan vääriä henkilöitä tai muodostamaan perhesiteen väärän henkilön kanssa, kaikkien näiden ihmisten perusoikeuksista. Se, mitä kuvasitte puheenvuorossanne ideologiseksi, on itse asiassa vahvasti sidottu meidän perusoikeusjärjestelmään, ei suinkaan mihinkään vasemmistolaiseen tai vihreään ideologiaan, ellette sitten ajattele, että meidän perustuslakimme on vihervasemmistolainen. Samalla haluaisin muistuttaa, että myös huonosti harkitut valtaoikeudet viranomaisille, mutta erityisesti väkivaltamonopolia hallitseville viranomaisille, ovat turvallisuusriski. Tämän takia meillä on aina pyrkimys tasapainoon perusoikeusrajoitusten ja toisaalta erilaisten valtaoikeuksien välillä. Nyt tässä kohtaa me, jotka olemme vastalausetta olleet laatimassa, olemme sitä mieltä, että se tasapaino ei toteudu. Ottaen huomioon, kuinka vakavasta asiasta tässä esityksessä on kyse ja kuinka pitkään keskusteluun palomuurisääntelystä se kiinnittyy, esitystä leimaa hämmästyttävän huono valmistelu. Se näkyy itse esityksen riittämättömissä perusteluissa, mutta se näkyy myös siinä, että esityksen valiokuntakäsittelyn aikana ministeriö toi lukuisia erisuuntaisia ja moneen kertaan asiaa puurouttavia esityksiä valiokunnalle siitä, mihinkä suuntaan tässä nyt pitäisi sitten edetä. Silloin kun on kysymys näin keskeisistä, tärkeistä asioista, olisi hyvä, jos asiat tehtäisiin alusta alkaen hyvin, pohdinnat olisivat alusta alkaen kohdillaan, ja ainakin sitten siinä vaiheessa, kun ongelmia havaitaan, niihin suhtauduttaisiin vakavasti, ja viimeistään siinä vaiheessa sitten asia saisi sen ansaitsemansa huomion. Edelleen tässä nyt tähän saliin päätyneessä versiossa, lukuisten versioiden joukossa, puuttuu perusoikeusrajoitusten edellyttämä täsmällisyys ja puuttuvat muutostarpeen konkreettiset perustelut, jotka kumpikin ovat vähintäänkin kohtuullisia vaatimuksia silloin, kun mennään hyvin pitkälle ihmisten yksityisyydensuojaan. Arvoisa puhemies! Kannatan edustaja Elon tekemää hylkäysesitystä. Tämän esityksen keskeinen ongelma on, että tiedustelumenetelmiä ei ole tarkoitettu rikostorjuntaan ja esitys murentaa oleellisesti näiden kahden välistä palomuuria, eikä esitys anna perusteita tällaiselle muutokselle.